Ulkopuolinen

2

Hän on liikkuvinaan, pelaavinaan heidän säännöillään. Todellisuudessa häntä ei voisi vähempää kiinnostaa.

Vierivä kivi ei sammaloidu, ne sanovat, mutta hän rakastaa sammalta ja kaikkea pehmeää.

Niiden arvot ovat kovia, niiden kannustuspuhe kätkee julman käsityksen ihmisluonnosta.

Eteenpäin elävän mieli, ne sanovat, ja hän ajattelee olevansa mielellään kuollut tällaisille ihmisille. Niin hän oikeastaan onkin, hänhän ei tuota mitään välittömästi mitattavissa olevaa hyötyä, hänen markkina-arvonsa ei ole korkea. Kuitenkin hän on etenevinään, näyttelee parhaansa mukaan, vain saadakseen olla rauhassa. Hän ei kapinoi näkyvästi, mutta on kuitenkin tyytyväinen ajatellessaan toimimattomuutensa saattavan omalta osaltaan nakertaa systeemiä.

Hän on ulkopuolinen.

Ulkopuolisella ei ole isänmaata. Ulkopuoliselle kansa ei ole kuviteltu yhteisö, jonka mielikuvitusjäsenten kanssa tuntea yhteenkuuluvuutta. Ei, ulkopuoliselle kansa on aina vieras: ne toiset.

Ulkopuolinen ei ole antisosiaalinen. Antisosiaalisuus on piittaamattomuutta yhteiskunnan normeista, niiden hylkäämistä ja aktiivista vastustamista. Ulkopuolisuuden valinneelle nämä normit ovat päinvastoin oleellisia. Hän noudattaa niitä ainakin päällisin puolin tarkasti välttyäkseen joutumasta silmätikuksi. Ulkopuolinen haluaa säilyttää tarkkailijan asemansa, eikä siksi voi alkaa sooloilemaan liiaksi.

Ulkopuolinen siis sopeutuu. Tämä sopeutuminen on kuitenkin pitkälti näennäistä, koska sisimmässään ulkopuolinen ei tietenkään tunne kuuluvansa joukkoon. Tunne kuulumattomuudesta on niin keskeinen osa ulkopuolista, ettei hän koe suurempaa halua koetella yhteiskunnan rajoja. Passiivinen mukautuminen suo hänelle mahdollisuuden vetäytyä omiin oloihinsa kenenkään häiritsemättä. Se on vähimmän vaivan tie, ja ulkopuolinen on täysin tietoinen aktiivisempien kansalaisten tällaista menettelyä kohtaan tuntemasta halveksunnasta. Olisi väärin sanoa, ettei ulkopuolinen välitä. Ehkä hän välittää jopa liikaa, ja vetäytyy juuri siksi. Ulkopuolinen ei tahdo haavoittua sellaisten asioiden takia, joihin hän ei katso voivansa vaikuttaa.

Koska ulkopuolinen on ajattelija, häntä ei voi syyttää poliittisesta naiiviudesta. Pikemmin hän on havainnut yksilön vaikutusmahdollisuudet kapitalistisessa demokratiassa mitättömiksi. Epäkohdat suorastaan huutavat ulkopuoliselle. Silti hän valitsee yksinäisyyden ja mietiskelyn suoran toiminnan sijaan. Kaikessa passiivisuudessaan ulkopuolinen on suorastaan radikaali!

Ulkopuolisen tragedia on siinä, että hän tulee, viedessään vetäytymisensä tarpeeksi pitkälle, väistämättä herättämään huomiota. Jotkut katsovat häntä nenänvarttaan pitkin. Toiset saattavat pitää häntä viileänä ja etäisenä, älyllisenä tyyppinä – mikä tietysti on totta, mutta ulkopuolinen ei ole tyytyväinen tähänkään. Häntä haittaa se, että ihmisten maailmassa täydellinen katoaminen ei ole mahdollista.

Vetäytyminenkin nähdään minäprojektina ja julkisuusstrategiana. Kulttuurisessa ilmapiirissä, jossa jokaisen oletetaan koko ajan hallinnoivan ja brändäävän omakuvaansa, on liki mahdotonta tehdä mitään omaehtoista ilman, että se tulkittaisiin jonkinlaiseksi huomiohakuisuudeksi. Tänä päivänä ihminen, joka ei ole jatkuvasti esillä, ei ole olemassa. Niinpä ulkopuolisen halu olla ei-olemassa nähdään yrityksenä rakentaa salaperäistä imagoa. Tästäkin ulkopuolinen on tietoinen ja se häiritsee häntä. Mutta hän tietää, että tekipä hän mitä tahansa, se kuitenkin tulkitaan vallitsevien puhe- ja ajattelutapojen kautta, eikä sellaisella, joka haluaa pidättäytyä kaikesta selittämisestä ole oikeaa mahdollisuutta tulla ymmärretyksi.

Yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta katsoen ihminen, ulkopuolinenkin, on välttämättä sosiaalinen. Kaikessa yksilöiden, tai toimijoiden tekemisissä taustalla vaikuttavat opitut ja pitkälti tiedostamattomat arvot, asenteet ja oletukset. Sosiaalinen tarkoittaa samaa kuin yhteiskunnallinen. Ulkopuolinenkaan ei voi olla olematta osa tätä ihmisten maailmaa. Päinvastoin: säilyttääkseen valitsemansa position hänen täytyy olla jopa erityisen tietoinen yhteiskunnassa kulloinkin vallitsevista virtauksista. Ulkopuolinen on itse asiassa taitava sosiaalinen peluri siinä mielessä, että hän joutuu koko ajan seuraamaan ympäristöään voidakseen tehokkaimmin vetäytyä sen vaikutuspiiristä. Eikä tällainen vetäytyminen koskaan voi olla sataprosenttista. Yhteiskunta on kaikkialla.

Ulkopuolinen ei koe olevansa osaton. Osattamiksi kutsutaan ihmisiä, jotka ovat jääneet vaille yhteiskunnallista asemaa, työtä, turvattua taloutta, parisuhdetta. Tällaisia ihmisiä täytyy olla, se on raaka matemaattinen välttämättömyys. Mutta tärkein osattomuuden funktio lienee kuitenkin toimia menestyneempien jonkinlaisena heijastuspintana. He voivat katsoa alas heihin ja hymähtäen todeta, etteivät heidän niin sanotut kriisinsä sittenkään ole niin vakavia: hehän voisivat myös olla osattomia.

Osattoman elämä on pelkkää kriisiä. Kaiken, kaiken puute kalvaa osattoman sielua joka hetki.

Kaipauksen kohteet tietenkin vaihtelevat. Osalle raha ja status ovat tärkeitä, ja heidän katkeruutensa johtuu epäonnistumisesta näiden tavoittelussa. Osattomuutta voi kokea sellainenkin, joka päällisin puolin näyttää hyvinkin menestyneeltä. Esimerkiksi Paavo Väyrynen jaksaa vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen marista nurjaa kohteluaan, vaikka sellaisen poliittisen uran luoneella ei maallikon näkökulmasta pitäisikään olla mitään valittamista. Mutta hänen tavoitteensa ovat aina olleet korkeammalla. Osattomuuden kokemus voikin olla kunnianhimon ylikorostumisen seurausta.

Tällaiset inhimilliset tunteet eivät tietenkään ole vieraita ulkopuoliselle. Myös hän voi kaivata ja tuntea iloa ja pettymystä kuten kuka tahansa. Hänen tunteensa eivät kuitenkaan ole kytköksissä yleisesti tunnustettuun yhteiskunnalliseen asemaan tai sen puutteeseen – vaikka kaikki niin luulevatkin.

Eikä ulkopuolinen ole yksin. Lopulta ”ulkopuolinen” on tyyppi siinä missä mikä tahansa muukin. Ulkopuolisuus yhdistää tietynlaisen elämäntyylin valinneita ihmisiä. Ulkopuolisissa on myös sisäistä vaihtelua: kaikki ulkopuoliset eivät ole samanlaisia. Motiivit vetäytymiselle vaihtelevat. Tässä yhteydessä kuitenkin ulkopuolisella tarkoitetaan nimenomaan omasta halustaan tämän aseman valinneita, ei ”syrjäytettyjä” ja vastaavia, koska nämä tuntevat kuuluvansa, mutta joutuneensa silti syrjään.

Ulkopuolisen asema ei ole helppo. Se vaatii jatkuvaa oman olemisen ja ajattelun reflektointia. Tässä mielessä puhe passiivisuudesta ei ihan osu maaliinsa ulkopuolisen kohdalla. Hänhän on aktiivinen ajattelija. Tuo aktiivisuus vain on kansantaloudellisesti mitä hyödyttämintä. Ulkopuolinen onkin yksityisajattelija sanan jaloimmassa merkityksessä. Hän ei pohdi miten voisi soveltaa ja hyödyntää pähkäilyjensä tuloksia talouskasvun kehräämiseksi.

Ulkopuolinen samaistuu ihmisiin, jotka kääntävät selkänsä maailmalle radikaalillakin tavalla. Hän ihailee munkkeja ja mystikoita. Myös erittäin myyttinen, ja sellaisena tietenkin epätodellinen, kuva yksinäisyydessä taidetta tekevästä luovasta nerosta viehättää häntä.

Nämä ideaalityypit eivät kuitenkaan riitä elämän ja ajattelun ohjenuoriksi. Lopultahan hänen ulkopuolisuutensa on kuitenkin maailmaan suuntautuvaa. Siinä ei keskitytä vain Jumalaan tai omiin sisäisiin visioihin, vaan pohditaan ympäröivää yhteiskuntaa ja omaa asemaa siinä. Ulkopuolinen tahtoo nähdä ja kokea, ymmärtää, vaikka hän ei haluakaan osallistua.

Siitä huolimatta, että hän seuraa aktiivisesti politiikkaa ja on suorastaan kipeän tietoinen nyt vallalla olevan ideologian vaikutuksista yksilöön, hän ei vain jollain perustavimmalla tasolla osaa tuntea kuuluvansa joukkoon – ei sitten missään. Hän vierastaa suuresti ajatusta kansakunnan yhtenäisyydestä. Siksi hänen on hieman hankala asennoitua niihin puheenvuoroihin, jotka ilmentävät huolta suomalaisten jakautumisesta kahteen toisilleen vihamieliseen leiriin. Tässä taustalla on ajatus, että joskus olisi ollut olemassa yhtenäinen joukko nimeltä suomalaiset: yksimielinen ja -kielinen, homogeeninen kokonaisuus. Tällainen ajatus on hänen rajallisen ymmärryksensä mukaan melkoisen epähistoriallinen. Kysymys on fiktiosta, niin kuin kaikkien muidenkin kansojen kohdalla.

Meidän aikaamme on sanottu lisääntyneen individualismin ja jopa atomisoitumisen ajaksi. Markkinoiden kaikkivoipuutta painottava liberaali narratiivi näkee yksilöt vapaasti toisiaan vastaan kilpailevina, vain oman edun tavoittelun ajamina toimijoina. Tämän voisi ajatella tuottavan ulkopuolisuutta siinä mielessä, ettei kenelläkään ole puhtaaksiviljellyssä kapitalismissa oikeastaan muuta viitekehystä kuin kilpailu, jossa muut nähdään lähinnä esteinä. Näin ulkopuolisuus olisi vapaan markkinatalouden tuote ja myös sen toiminnan edellytys. Tässä ulkopuolisuus kuitenkin tarkoittaisi vieraantuneisuutta, eikä hän ole vieraantunut.

Ulkopuolinen ei kilpaile. Hän ei halua pelkistää ihmisyyttä voitontavoitteluun. Mieluummin hän jää sivuun. Tämä kuulostaa siinä määrin herooiselta, ettei hän tiedä, rohkeneeko kuvailla itseään tällä termillä. Joka tapauksessa voitontavoittelu on hänen kirjoissaan alhaisinta mahdollista toimintaa. Hän suorastaan vihaa kilpailua, eikä voi ymmärtää, miten jotakin ihmistä voi ajaa himo olla toista parempi. Varakkuudella leveileminen oksettaa häntä.

Hänen ulkopuolisuutensa on kuulumattomuuden tunnetta suhteessa kiivastahtiseen kilpailuyhteiskuntaan. Se ei ole hänen viiteryhmänsä. Hän pitää verkkaisemmasta tahdista ja arvostaa sellaisia ihmisiä, jotka osaavat ottaa oman aikansa ja paikkansa välittämättä liikaa ympäristön paineista.

Horace Engdahlin mielestä yhteiskunnallinen sitoutumattomuus ei ole nykyään enää arvossaan. ”Emme halua enää kuullakaan ihmisistä, joiden katse on kääntynyt sisäänpäin, ihmisistä jotka eivät piittaa suurista yhteiskunnallisista kysymyksistä. Ekelöfin neuvo ”että pitäisi elää kuin olisi kuollut” tuntuu vastuuttomalta.”

Mutta ulkopuolinen ei ole niin rohkea, että uskaltaisi olla täysin välittämättä. Hänen katseensa on kuitenkin nimenomaan sisäänpäin kääntynyt, ja Ekelöfin ”vastuuton” ohje on hänelle tärkeä.

Ulkopuolinen tahtoo elää kuin olisi kuollut.

JAA

2 KOMMENTTIA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.