Näin Oona Oululainen saisi ravata äänestämässä, jos Suomessa olisi Jenkkien vaalijärjestelmä

1

Kun suomalaisesta sanomalehdestä lukee tiivistelmän siitä, “miten Yhdysvaltain vaalijärjestelmä toimii”, jää analyysistä yleensä sekava olo. Se voi johtu siitä, että suomalaisesta vinkkelistä Jenkkien vaalijärjestelmä on sanalla sanoen sikasekava.

Tehdään silti ajatusleikki, jossa Yhdysvaltain vaalijärjestelmä tuodaan sellaisenaan Suomeen – ja tarkastellaan systeemiä Oona Oululaisäänestäjän silmälasien läpi.

Ensinnäkin pitää huomioida, ettei “amerikkalaisessa Suomessa” olisi mitään “yhtä valtaapitävää” eduskuntaa vaan olisi erilliset senaatti ja edustajainhuone, jotka yhdessä muodostaisivat kongressin, jota voi sellaisenaan kohtuullisen hyvin verrata eduskuntaan.

Oikeastaan koko Yhdysvaltain vaalijärjestelmä pohjautuu maan liittovaltioluonteeseen, joten suora vertailu Suomeen on heti kättelyssä kornia. Kun mietitään, mitkä voisivat olla Suomen “liittovaltioiden” rajat, ensimmäisenä tulevat mieleen entiset läänit eli nykyiset aluehallintovirastojen/ely-alueiden muodostamat rajat, mutta koska niitä on vain 7 kappaletta, käytetään mieluummin vaalipiirejä, joita on sentään 13 kappaletta ja jotka ovat syntyneet läänien pohjalle.

Edustajainhuone vaihtuu 2 vuoden välein, senaatti harvemmin

Yhdysvalloissa istuvia senaattoreja on aina jokaisesta osavaltiosta kaksi, mutta kuuden vuoden kausille valittavia senaattoreja valitaan jokaisessa osavaltiossa aina vain yksi kerrallaan. Kun vaaleja pidetään kahden vuoden välein, osavaltiossa senaattorivaaleja pidetään aina 2–4 vuoden välein kierrosta riippuen – eli toisin sanoen jokaisessa osavaltiossa on säännöllisesti vaalipäiviä, joissa ei valita senaattoria ollenkaan. Senaattoria valittaessa äänestysalue on aina yksinkertaisesti koko osavaltio.

Edustajainhuoneen edustajia (kongressman/kongresswoman) sen sijaan valitaan aina vain kahden vuoden kausille, mutta heitä valitaan Yhdysvalloista osavaltioiden väkilukujen suhteessa yhteensä 435 (kuitenkin niin, että jokaisesta osavaltiosta on vähintään 1 edustajainhuoneen edustaja), ja osavaltiot saavat itse jakaa osavaltionsa vaalipiirit miten haluavat – kunhan jokaisessa vaalipiirissä on likimain saman verran äänestäjiä. Olennaista joka tapauksessa on, että jokaisesta vaalipiiristä tulee aina valituksi vain yksi kongressman tai kongresswoman.

Koska yhdysvaltalaisen kongressmanin/-womanin täytyy uusia mandaattinsa kahden vuoden välein koko Yhdysvaltojen mittapuulla pienessä vaalipiirissä, ovat edustajainhuoneen vaaleihin liittyvät vaalikampanjat paljon enemmän paikallispolitiikkaan (ja sosiaalipolitiikkaan) keskittyviä kuin senaattorien kampanjat.

Suomi-vertauksena voisi siis sanoa, että “kongressman/kongresswoman” on kuin kuntavaaleissa pärjännyt puolikkaan kauden istuva kansanedustaja, joka saa kuitenkin kansanedustajan palkkaa ja tekee kokopäivätyötä.

Kaikki vaalit ja enemmän on tungettu samaan pakettiin

Jos homma alkaa vaikuttaa jo jollain tapaa selvältä, ei hätää: välivaalit sekoittavat pakkaa entisestään. Senaattorit valitaan aina kuudeksi vuodeksi kerrallaan, mutta koska Yhdysvalloissa on (sinänsä ihan järkevästi) katsottu, että senaattorien voimasuhteiden pitää edustaa aina kulloistakin poliittista tilannetta mahdollisimman hyvin, 100 senaattorin muodostamasta senaatista noin kolmannes vaihtuu aina kahden vuoden välein – ja kuten todettua, jokainen senaattori saa aina istua 6 vuotta kerrallaan.

Jotta järjestelmä voisi olla vielä vähän monimutkaisempi, samana vaalipäivänä (joka on Jenkkilässä siis marraskuun alussa) valitaan 4 vuoden välein myös presidentti (tästä vaalista voisi helposti kirjoittaa oman kirjoituksen) ja monenlaisia muita valtaapitäviä kuten osavaltioiden kuvernöörejä sekä paikallisempia valtuustoja ja alueiden johtajia.

Vaalien yhteyteen on saatettu kytkeä paikallisesti myös kansanäänestyksiä. Ja koska Yhdysvaltain vaalijärjestelmä on niin presidenttikeskeinen, joka toisena vuonna pidettäviä edustajainhuoneen vaaleja kutsutaan “välivaaleiksi”, koska niissä ei äänestetä uudesta presidentistä.

Sama Suomeksi

Suomessa sama tarkoittaisi sitä, että täällä olisi aina vallassa 26 “superkansanedustajaa” (senaattori), jotka saisivat kukin olla vallassa 6 vuotta kerrallaan, ja jokaisesta vaalipiiristä heitä olisi 2 kappaletta. “Tavalliset kansanedustajat” sen sijaan vaihtuisivat kahden vuoden välein, ja heitä olisi 200 kappaletta (USA:n 435 edustajaa perustuu sopimukseen eikä “matematiikkaan”, joten käytettäköön tässä esimerkissä selvyyden vuoksi 200 suomalaisedustajaa nykyisen kansanedustuslaitoksen mukaan.)

Olennaista olisi joka tapauksessa, että jokaisesta vaalipiiristä äänestettäisiin aina korkeintaan yhtä edustajaa yhteen tehtävään – superkansanedustajaksi, “tavalliseksi kansanedustajaksi” tai presidentin valitsijamieheksi.

Jenkkiläisen mallin mukaan samana 2 vuoden välein toistuvana päivänä äänestettäisiin myös kunnanvaaltuustot ja muut tarvittavat vallanpitäjät ja äänestykset.

Sama Ouluksi

Koska Oulun vaalipiirissä on 385 000 (tilanne vuonna 2015) äänioikeutettua, jokainen Oulun vaalipiirin edustaja äänestäisi “pikkuvaalipiirissä”, joista jokaisessa olisi noin 21 000 äänioikeutettua. Alaikäiset huomioiden Oulun vaalipiirin “pikkuvaalipiirit” olisivat noin 26 000 asukkaan keskittymiä eli Oulun kaupunki jakautuisi noin kahdeksaan erilliseen “pikkuvaalipiiriin”.

Loput kymmenen “pikkuvaalipiiriä” jaettaisiin jollain konstilla siten, että jokainen “pikkuvaalipiiri” käsittäisi noin 26 000 ihmistä. Tällaisia väestökeskittymiä voisivat olla esimerkiksi Kuusamo-Pudasjärvi-Taivalkoski, Raahe tai Ylivieska-Kalajoki.

Jos Oulua haluaisi jakaa 26 000 asukkaan “pikkuvaalipiireihin”, sellaisia voisivat olla vaikkapa Keskusta-Kaukovainio-Hiironen tai Kaijonharjun suuralueen (Ritaharju, Linnanmaa, Kuivasjärvi, Kaijonharju, Jylkynkangas) ja Korvensuoran suuralueen (pitää sisällään Talvikankaan)  muodostama “pikkuvaalipiiri” tai Tuiran, Höyhtyän (Höyhtyä, Karjasilta, Lintula, Mäntylä, Nokela) ja Oulunsuun (Oulunsuu, Kontinkangas, Peltola, Värttö) ”pikkuvaalipiiri”.

Tero Tuiralainen saisi ottaa äänestämällä kantaa moneen

Esimerkiksi Tuirassa asuva ”Tero Tuiralainen” voisi käydä kahden vuoden välein äänestyskopilla. Joka kerta hän saisi äänestää “tavallista kansanedustajaa” kahden vuoden kaudelle nimenomaan kuvitteellisen Tuira-Höyhtyä-Oulunsuu-vaalipiirin ehdokkaista. Superkansanedustajaa 2–4 vuoden välein ja presidentin valitsijamiestä 4 vuoden välein hän sen sijaan äänestäisi vaalipiiristä, joka olisi nykyinen Oulun vaalipiiri.

Sen lisäksi hän saattaisi päästä ottamaan kantaa vaikkapa Oulun koulujen tai sairaaloiden yhdistämisiin tai lakkauttamisiin, ja siinä sivussa äänestäisi myös kuntavaalit ja Oulun pormestarin kaupan päälle.

Entä jos järjestelmä muuttuisi Suomessa huomenna?

Tehdään toisenlainen ajatusleikki. Jos Suomen eduskuntavaalien 2015 paikat jaettaisiin uudelleen enemmistövaalitavan sääntöjen mukaan (ei siis huomioida vaalipiirien kuvitteellisia ”pikkuvaalipiirejä” vaan oletetaan, että suurin puolue kussakin vaalipiirissä veisi kaikki mahdolliset paikat), keskusta voittaisi vaalipiirin äänet kuudessa varsinaisesta kahdestatoista vaalipiiristä, kokoomus neljässä ja SDP sekä perussuomalaiset molemmat yhdessä.

Suomen paikkajako näyttäisi tältä:

Suomen senaatin paikkajakauma:
Keskusta, 12 senaattoria
Kokoomus, 8 senaattoria
SDP, 2 senaattoria
Perussuomalaiset, 2 senaattoria
Åländsk Samling, 2 senaattoria

Suomen edustajainhuoneen (suluissa muutos verrattuna vuoden 2015 paikkoihin eduskunnassa) paikkajakauma:
Kokoomus 93 paikkaa (+56)
Keskusta 84 paikkaa (+35)
SDP 14 paikkaa (-20)
Perussuomalaiset 8 paikkaa (-30)
ÅS 1 paikkaa (+-0)
Vihreät 0 paikkaa (-15)
Vasemmisto 0 paikkaa (-12)
RKP 0 paikkaa (-9)
KD 0 paikkaa (-5)

Toisin sanoen kokoomus olisi voittanut siellä missä ihmiset asuvat Suomen mittapuulla tiheässä ja keskusta siellä missä väljästi, ja keskusta hallitsisi senaattia ylivoimaisesti.

Ennen kuin ajatusleikkiä vie pidemmälle, voidaan pitää selvänä, että muut puolueet kuin kokoomus ja keskusta eivät tällaista tilannetta olisi kelpuuttaneet vaan olisivat liittoutuneet keskenään. Silloin kun (lopulta melko harvoin) Suomessa on puhuttu suurten puolueiden mahdollisista liittymisistä keskenään, usein ensimmäisten joukossa on spekuloitu SDP:n ja vasemmistoliiton liitolla. (Toisaalta jos jostain on kirjoitettu viime vuosina metrikaupalla politiikkaan liittyviä kolumneja ja analyysejä, niin siitä että perinteinen vasemmisto–oikeisto-akseli ei enää päde samaan tapaan kuin ennen.)

Enemmistövaali luo kaksipuoluejärjestelmän kuin itsestään

Enemmistövaalin luonne on kuitenkin sellainen, että se suosii mahdollisimman suuria yhteenliittymiä, joten Suomen nykyisille puolueille olisi edullista löytää uusia suuria yhteenliittymiä, joista todennäköisin olisi varmastikin sosiaalidemokraattien ja vasemmistoliiton pohjalle syntyvä puolue. Todennäköisesti se kahmaisisi joukkoonsa myös suurimman osan vihreistä.

Toisella puolella olisi porvaripuolueiden liitto keskustan ja kokoomuksen johdolla. Heidän joukkoonsa liittyisivät myös RKP ja KD sekä perussuomalaisistakin valtaosa. Hankalimmin vasemmisto-oikeisto-akseli sopisi joka tapauksessa vihreille ja perussuomalaisille, eikä se keskustallekaan kaikilta osin miellyttävä jako olisi – keskusta ja kokoomus joutuisivat tukkanuottasille etenkin kysymyksissä joissa maaseudun ja kaupunkien intressit törmäävät.

Samaan hengenvetoon täytyy todeta, että ajatusleikissä jossa Suomessa mentäisiin yhdessä yössä enemmistövaalitavan piiriin, etenkin keskustalla olisi maakunnissa niin vahvoja alueita, että monia sen edustajia ei varmasti kiinnostaisi alkaa veljeillä “liian kaupunkimyönteisen” kokoomuksen kanssa, koska se voittaisi sekä “superkansanedustajia” että “tavallisia kansanedustajia” listoilleen paljon ilman liittojakin, jotka olisivat aina kompromisseja.

Vaalijärjestelmä on historiansa tuotos

Ajatusleikit sikseen. Eihän vaalijärsjestelmää voi yhtäkkiä muuttaa – ei Suomessa eikä Yhdysvalloissa, koska ne perustuvat aina vuosikymmenten tai -satojen perinteille ja mielenmaiseman muodostumiselle. Jos Suomessa olisi vain kaksi “valtapuoluetta”, ne olisivat todennnäköisesti aivan erinäköiset kuin nykyinen keskusta-kokoomus tai SDP-vasemmistoliitto-vihreät.

Ajatusleikkien sijaan suomalaisesta vinkkelistä on hedelmällistä katsoa, mistä jäämme paitsi, kun meillä on monipuoluejärjestelmä kaksipuoluejärjestelmän sijaan (Yhdysvalloissakaan laki ei siis luonnollisesti määrää järjestelmästä kaksipuoluejärjstelmää, mutta vaalitapa ikään kuin itsestään luo siitä sellaisen).

Vaikka suomalaisessa järjestelmässä demokratia toteutuu paperilla paljon paremmin kuin kaksipuoluejärjestelmässä, äänestäjän kuluttajansuojan näkökulmasta monipuoluejärjestelmässä äänestäjä ostaa usein sikaa säkissä – vaikka saakin tavallaan esittää tarkan toivomuksen sian koostumuksesta.

Sika säkissä vai kuihtunut kalkkuna?

Sen sijaan kaksipuoluejärjestelmässä äänestäjälle voidaan kertoa hallitusohjelman olennaiset osat jo vaalikampanjavaiheessa. Änäestäjälle ei ole välttämättä tarjolla sellaista eläintä, jonka hän haluaisi, mutta ainakin hän tietää melko tarkasti, mitä on tarjolla.

Minulla on tietenkin silti päässäni pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan lasit, ja ihan jo pelkästään suhteellisen vaalitavan ja enemmistövaalien tuottamaa poliittista teatteria sivusta seuraamalla valitsen suomalaisen (tai oikeastaan ottaisin mieluummin ruotsalaisen puoliavoimen listavaalin) suhteellisen vaalitavan kuin Yhdysvaltain enemmistövaalin.

Parempi sika säkissä kuin pakkovalinta kahden kuihtuneen kalkkunan välillä.

Lähteet:
House of Cards
Tommi Uschanov/Long Play: Tämä on amerikka
Yhdysvaltain vaalijärjestelmän virallinen verkkopalvelu

JAA

1 KOMMENTTI

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.