Ruotsissa kaikki on paremmin – vaalitapakin

7

Räntää sataa poikittain päin näköä. Kansanedustajakandidaatilla on raikkaaseen ulkoilmaan viritetyllä pöydäntekeleellä iso termossaavillinen juhlamokkaa ja ympärillä joukko eläkeläisiä tai eläkeikää lähestyviä kysymässä, lupaako kandidaatti, ettei eläkkeitä enää leikata tai eläkeikään kosketa.

Suurin kärsijä ei ole näpit jäässä patsasteleva ehdokas, joka tietää yhtäältä että eläkeikään on vielä koskettava, ja toisaalta että sen sanominen ääneen laskee omaa äänisaalista. Suurin kärsijä on demokratia. Suomessa kansanedustajat valitaaan suhteellisella vaalitavalla, avoimella listavaalilla. Siinä ääni menee ensin puolueelle tai vaaliliitolle ja sen jälkeen henkilölle, jolle ääni on kohdistettu.

Toista on Ruotsissa (jossa sivumennen sanottuna tehdään myös parempaa suklaata ja keskimäärin parempaa markkinointia). Siellä käytössä on puoliavoin listavaali. Länsinaapurissa ääni menee myös ensin puolueelle, mutta sen jälkeen ehdokkaat valitaan Ruotsin valtiopäiville siinä järjestyksessä, jossa puolue haluaa – paitsi silloin, kun ehdokas saa 5% tai enemmän koko listan äänistä, hän pomppaa ohituskaistaa pitkin koko listan kärkeen (jos useampi saa yli 5%, he menevät läpi luonnollisesti äänimäärän sanelemassa järjestyksessä).

Suomalaisehdokkaalle on eduksi ottaa irtiotto muista

Ai että miten se vaaleapaahtoinen sumppi termospullossa tähän kaikkeen liittyy? Siten että Suomessa, avoimen listavaalin ihmemaassa, saman puolueen edustajat joutuvat  taistelemaan verisesti toisiaan vastaan paikasta auringossa. Erottuakseen on erotuttava ennen kaikkea omasta joukostaan, jotta on paalupaikalla, kun oman jengin ääniä kalkuloidaan yhteen.

Sen vuoksi ehdokkaat alkavat myös lupailla helposti vaalien lähestyessä vähän enemmän kuin puolueohjelmat tai sovitut linjaukset ehkä sallisivat. Pahimmillaan äänestäjän oikeustajua koetellaan, kun saman puolueen luettelosta löytyy Jekyll ja Hyde tai Olli Rehn ja Paavo Väyrynen.

Ruotsissa, puoliavoimen listavaalin paratiisissa, puolueen uutteran työmyyrän ei siis välttämättä tarvitse kertoa eläkeläisille muunneltua totuutta eläkeiän tulevaisuudesta turuilla ja toreilla samalla tappotahdilla kuin Suomessa – tai ainakaan hänen ei tarvitse keksiä, miten erottuisi oman puolueensa muista ehdokkaista omilla irtiotoillaan.

Äänestäjän kuluttajansuoja paranee, kun puolueet pystyvät järjestelmän vuoksi viestimään enemmän siitä, mitä lupaavat kuin siitä, ketkä lupaavat.

D`Hontissa ja Sainte-Laguëssa on molemmissa vikansa

Käytännöt eroavat Suomessa ja Ruotsissa myös äänten laskentatavassa. Suomessa on käytössä D`Hontin ja Ruotsissa Sainte-Laguën menetelmä. Kumpikaan ei ole huono järjestelmä, mutta samalla molemmissa on valuvikansa. Siinä missä D`Hont nostaa äänikynnystä joissain tapauksissa tarpeettoman korkealle, Sainte-Laguë voi teknisesti käyttäytyä pahimmassa tapauksessa niin, että enemmistön äänistä saanut puolue ei saa enemmistöä paikoista.

Tulinko siis hehkuttaneeksi liikaa Ruotsin vaalijärjestelmän loistavuutta? Järjestelmä on toki parempi kuin Suomen vastaava, mutta ei sekään ongelmaton ole. Verrattuna Suomeen se mahdollistaa puolueen sisäisen nujakoinnin ja mielivallan esiinmarssin.

Mistä äänestäjä voi tietää, millä perusteella ja minkälaisten valtarakenteiden saattelemana länsinaapurimme puolueissa ehdokkaat asetetaan järjestykseen listoille? Kysymys sisältää ehkä tarpeettoman oletuksen vehkeilystä, mutta on silti aiheellinen.

Toisin sanoen on helppo löytää argumentteja sille, miksi aidossa kansanvallassa kansalle pitää taata oikeus asettaa ehdokkaat järjestykseen myös puolueen sisäisessä kamppailussa. Suomen-malli saa edustajakokelaat lupaamaan liikoja ja tekee vaaleista enemmän henkilö- kuin asiakeskeiset, mutta teknisesti se on demokraattisempi kuin Ruotsin-malli. Molemmissa tavoissa on puolensa.

Lisää vikoja löytyy, kun oikein historiaan katsotaan

Eikä siinä kaikki! Löytyy meidän vaalijärjestelmästämme myös vikoja, jotka eivät syntyneet järjestelmää valettaessa vaan ajan patinan myötä. Kuten Erkka Railo Kalevan kolumnissaan parisen vuotta sitten mainiosti asiaa avasi, muuttoliikkeen myötä jotkut vaalipiireistämme ovat nykyään yksinkertaisesti liian pieniä.

Siinä missä Uudenmaan vaalipiiristä valitaan 36 edustajaa, Lapin vaalipiiristä valitaan vain 7. Lapissa vaalipiirin pienuuden sai kokea viime vaaleissa karvaimmin kokoomuksen Heikki Autto, joka sai henkilökohtaisesti 6261 ääntä (kokoomuksen 10 155 äänestä), ja jäi rannalle.

Kokoomuksen reilut 10 000 ääntä oli melko tarkasti 10% kaikista Lapissa annetuista äänistä, mutta D`Hondtin menetelmän mukaan keskustan saamat reilut 43 000 ääntä (ääniä annettiin yhteensä 100 871) toivat keskustalle 4 paikkaa, ja kokoomukselle 0. Voidaan aidosti kysyä, onko Lapin vaalipiiri liian pieni, jos ja kun 10% äänistä ei riitä läpimenoon?

On ja ei. Lapissa oli keväällä 2015 vajaat 163 000 äänioikeutettua, kun Suomessa äänioikeutettuja oli lähes 4,5 miljoonaa. Ei Lapille toki kuulu kuin 7 edustajapaikkaa, kun Utsjoella ja Kampissa annettujen äänten täytyy olla samanarvoisia. Ei Lapissa varmasti myöskään haluttaisi osaksi Oulunkaan vaalipiiriä, koska se vähentäisi todennäköisesti Lapin suhteellista valtaa entisestään. Niillä korteilla on pelattava, jotka on jaettu.

Oulun vaalipiirissä paikkoja on luvassa 18, joten tilanne ei ole lainkaan sama kuin Lapissa, mutta täälläkin on käytännössä varmaa, että eduskunnan ulkopuolella olevista pienpuolueista ei ole haastajaksi, koska äänikynnys nousee todennäköisesti jonnekin viiden prosentin tuntumaan.

Viime vaaleissa pienen puolueen (tai vaalirenkaan) olisi pitänyt saada Oulun vaalipiirissä vähintään 11 843 ääntä (eli 4,74 prosenttia kaikista äänistä), jotta se olisi saanut ehdokkaansa eduskuntaan – siinä missä kokoomuksen Eero Suutarille riitti kokoomuslaisten äänten hajautuessa 3303 äänen saalis.

Paperilla paras olisi siirtoäänivaalitapa

Jos (iso jos) valtaosa suomalaisista olisi oikeita politiikkanörttejä, paras mahdollinen suhteellisen vaalitavan muunnelma olisi siirtoäänivaali. Se on käytössä muun muassa vihreiden jäsentenvälisissä. Vaalitavasta voi lukea tarkemmin täältä (kohta 21b). Vihreät käyttävät menetelmää henkilövaaleissaan, mutta vaalitavasta on muunnelmia, jossa “hukkaääniä” annetaan sekä puolueille että henkilöille.

Mutkat suoristaen ideana on varmistaa, että ääniä ei menisi “hukkaan”. Äänestäjä saa siis merkata lappuunsa ehdokkaat (ja/tai ehdokaslistat) ikään kuin parhaimmuusjärjestykseen. Järjestelmä suosii etenkin ehdokkaita ja liittoja, jotka eivät ole kenenkään varsinaisia ykkössuosikkeja, mutta ovat kuitenkin monien kakkossuosikkeja.

Samalla systeemi sorsii suurten massojen inhokkeja, joilla on kuitenkin pienet ja terhakkaat kannattajakunnat. Mielestäni se jos mikä olisi ihannetilanteessa demokratiaa.

Tilanteen voi ajatella tavalliseen suomalaiseen viisihenkiseen perheeseen, jossa äänestetään, mitkä kaksi elokuvaa katsotaan, kun vaihtoehtoina ovat La La Land, Interstellar ja Nightmare – Painajainen merellä.

Neljä perheen viidestä jäsenestä haluaisi katsoa La La Landin mieluiten, Interstellarin toiseksi mieluiten ja Nightmaren vain äärimmäisen pakon edessä. Perheen ainoa teini katsoisi mieluiten Nightmaren, mutta hänelle kävisi hyvin myös Interstellar, eikä häntä varsinaisesti haittaisi La La Landinkaan katsominen.

Suomen ja Ruotsin järjestelmissä kysyttäisiin vain suosikkia, jolloin katsottaviksi päätyisivät La La Land ja Nightmare – Painajainen merellä, vaikka lapsikin ymmärtää, että demokraattisempaa olisi katsoa La La Land ja Interstellar, jotka pärjäisivät siirtoäänivaalitavassa, jossa La La Landin “hukkaan menneet” äänet siirtyisivät Interstellarille.

Ei mopolla mahottomiin (eikä Fiatilla ylämäkeen)

Siirtoäänivaalitapa kuitenkin tarkoittaisi, että ihmisten pitäisi jaksaa ährätä tuntikaupalla äänestyskäyttäytymisensä eteen, jotta saisivat siirtoäänivaalista kaiken irti. En usko että suomalaisten keskimääräinen politiikkanörtteys siihen riittäisi, ei siis mopolla mahottomiin taikka Fiatilla ylämäkeen.

Vaikka siirtoäänivaalitapa on parerilla demokratian näkökulmasta timanttia, käytännössä se voisi tuntua äkkiseltään mieluummin luotaantyöntävältä, jos se tuotaisiin vaalitavaksi kylmiltään.  Menetelmän muunnoksia on kuitenkin käytössä muun muassa Australiassa, Uudessa-Seelannissa, Maltalla ja Irlannissa.

Pähkinänkuoressa voidaan joka tapauksessa sanoa, että ongelmaton vaalijärjestelmä on kuin vanhempi joka ei ole koskaan hermostunut lapselleen: sellaista ei ole oikeasti olemassa. Paras vaalitapa on siis vähiten huonoin, ja jos minulta kysytään, kiikarit kannattaa laittaa osoittamaan kohti Ruotsia.

Tämä on 20-osaisen vaaliblogini ensimmäinen osa. Blogissa tarkastelen tulevia eduskuntavaaleja enemmän tai vähemmän Oulun vaalipiirin näkökulmasta aina vaalisunnuntaihin 14.4. saakka ja kerran sen jälkeen. Uusi kirjoitus ilmestynee eetteriin aina keskiviikkoaamuisin.

JAA

7 KOMMENTTIA

  1. ”on helppo löytää argumentteja sille, miksi aidossa kansanvallassa kansalle pitää taata oikeus asettaa ehdokkaat järjestykseen myös puolueen sisäisessä kamppailussa.”

    Miksi puolueiden jäsenille pitäisi antaa oikeus asettaa ehdokkaat valintajärjestykseen, kuten Ruotsissa tehdään. Ei tunnu kovin kansanvaltaiselta ottaen huomioon, että puolueiden jäseniä on Suomessa alle 10% vaalioikeutetuista.

    • Ilman muuta molemmissa tavoissa on hyvät ja huonot puolet.

      Suomen mallissa valta on kiistatta ”paremmin kansalla”, mutta mielestäni huonona lieveilmiönä se kannustaa poliitikkoja korostamaan itseään ja hakemaan keinoja erottautua oman puolueen linjoista.

      Täysin suljetussa listavaalissa kansa menettäisi aika paljon valtaa puolueille teknisesti, mutta silloin puolueet olisivat lähtökohtaisesti paremmin yhteisellä asialla. Puolueet voivat toki tässä mallissa toimiva mielivaltaisesti, mutta käytännössä on niiden etujen vastaista laittaa suosittuja ehdokkaita kovin alas listoilla, koska se syö ihmisten äänestysintoa puoluetta kohtaan.

      Mutta että miksi antaisin Ruotsin-mallin (puoliavoin listavaali) mukaan reilusti lisää valtaa puolueille demokratian kustannuksella?

      Äänestäjän kuluttajansuojan takia. Kun saman puolueen jäsenet tulevat vaaleihin lavealla agendojen kirjolla, on äänestäessä vaikea tietää, kenelle oma ääni suhteellisen vaalitavan myötä todella menee. Jos taas puolue on määritellyt ennalta, ketkä pääsevät läpi ja missä järjestyksessä, on äänestäjän kuluttajansuoja tavallaan taatumpi.

      Arvovalintakysymyshän se silti lopulta on, eikä ”oikeaa” vastausta ole olemassa.

      -Ville-

    • Näinhän se karrikoidusti ja vähän ilkeästi sanottuna on.

      Tosiaan jos suomalaisiltakin puolueilta kysyttäisiin ns. ”off the record” kulisseissa, haluaisivatko he läpi keskimäärin mieluummin entisiä huippu-urheilijoita tai muita ei varsinaisesti poliittisen/yhteiskunnallisen vaikuttamisen kautta julkisuutta hankkineita henkilöitä vai esimerkiksi entisiä eduskunta-avustajia, muita puolueen sisäpiirissä tai järjestökentällä toimineita, vuosia kunnanvaaltustoissa politikoinnista historiaa omaavia, aika moni puolue varmaankin liputtaisi jälkimmäisen porukan puolesta.

      -Ville-

  2. Suomessa puolueet asettavat vaaliehdokkaat ehdokasäänestyksen – puolueen jäsenten ehdokkaaksi asettuneille antaman kannatuksen – perusteella.
    Mielestäni menettely on toimiva ja demokraattinen; puolueiden jäsenet päättävät ehdokkaista ja kansa valitsee puolueiden asettamista ehdokkaista vapaasti ilman ennakkojärjestystä.

    Toisaalta ketään ei pidä sulkea pois sillä perusteella, että henkilö on julkisuudessa tunnettu. Puolueiden jäsenet ehdokasäänestyksessään ja viime kädessä kansa päättää, ketkä valitaan. Entisestä missistä tai huippu-urheilijasta voi tulla hyvä kansanedustaja siinä, missä politiikassa pitkään toimineestakin.

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.