Lapsuuden joulut Tuiran Kangastiellä

0

”Joka joulu sitä samaa, haalit aivan turhaa kamaa.

Kierrät kaupat, ruuhkat ravaat, tavaroita pakkaat ja avaat.

Vaasit, pullot, lahjavaatteet, minne jäivät joulun aatteet.”

Edellä oleva on muunneltu lainaus Kirkon Ulkomaanavun sivuilta, joilla perustellaan ihmisiä antamaan toisenlainen joululahja, niin sanottu eettinen joululahja. Miten ja milloin kaupallinen joulu löi itsensä läpi? Ei ainakaan lapsuudessani Tuiran Kangastiellä 1945-1960.

Kun muutimme vuonna 1945 pienestä saunakamarihuoneesta Kangastielle, meitä oli 4 perheenjäsentä: isä, äiti, minä 3-vuotias ja muutaman kuukauden ikäinen minusta seuraava velipoika Antti. Minulla on hämärä mielikuva siitä, kuinka koko maallinen omaisuutemme mahtui pieneen hevoskärryyn. Kangastiellä odotti ruhtinaalliselta tuntuva alle 40 neliön pihamökki, jossa oli pieni pirtti ja pieni kamari.

Ensimmäisistä jouluista Kangastiellä ei ole selviä mielikuvia vasta kuin 1940-luvun lopulta ja 1950-luvun alusta. Elämä työläisperheessä oli monin tavoin niukkaa. Sisarusparvikin karttui niin, että vuoteen 1957 mennessä, jolloin ”pahnan pohjimmainen” Eino syntyi meitä oli kaikkiaan kuusi, viisi poikaa ja yksi tyttö. Veikko 1942, Antti 1945, Erkki 1947, Yrjö 1950, Anneli 1952 ja Eino siis 1957. Kahdeksan hengen perhe asutti ahtaiksi käyneitä tiloja aina vuoteen 1960, jolloin muutimme ruhtinaallisilta vaikuttaviin tiloihin Koskenniskaan. Vilinää, vilskettä ja tunnelmaa riitti Kangastien tiloissa, nykyisen Tuiran terveyskeskuksen paikalla.

Äitimme oli erinomainen ruuanlaittaja ja leipoja, joten hän loihti erinomaiset jouluruuat ja leivonnaiset pirtin leivinuunissa. Jouluaattopäivä alkoi ohrapuurolla. Karjalanpaisti oli yleisin pääruoka jouluaterialla. Kinkkua ei ollut vasta kuin 1960-luvun puolella. Lisäksi oli lanttu- ja porkkanalaatikkoa, silliä ja/tai silakkaa sekä isän suosikkia lipeäkalaa. Oli pipareita, torttuja ja tietysti pitkoja, oululaisittain leetaa. Äitimme kutsui meitä pullahiiriksi, koska lämmintä leetaa ja maitoa upposi kasvaviin lapsiin aivan mahdottomasti.

Vuosina 1949-1951 saimme joulun alla ns. Care-paketit Yhdysvalloista. Yksityiset ihmiset kustansivat ruoka-ja vaatepaketteja useaan sodanjälkeiseen Euroopan maihin. Suomi ei uskaltanut Neuvostoliiton pelosta ottaa vastaan ns. Marshall –apua, mutta paketteja nyt sentään uskallettiin ottaa vastaan. Paketeista löytyi oikeaa kahvia, sokeria, vehnäjauhoja, riisiä, rusinoita ja oikeita kovia karamelleja isossa peltitölkissä. Se oli ensimmäinen kerta kerta, kun söimme karamelleja. Yhtenä jouluna paketissa oli isossa peltipurkissa kokonainen valmis kalkkuna säilöntäliemessä. Se joulu jäi mieleen, koska silloin ei ollutkaan karjalanpaistia vaan todella maittavaa kalkkunaa.

Lahjat olivat hyvin pitkään vaatimattomia: puisia kestäviä leikkikaluja ja tarpeellista käyttövaatetta. Isä ja äiti saivat kaikkein vaatimattomimmat lahjat. Afrikan tähti, ilmeisesti kaikkien aikojen suosituin lautapeli, on jäänyt mieleen. Olin tutustunut siihen erään luokkatoverin kotona, ja monen vuoden kinumisen tuloksena saimme sen. Aattoilta ja monet muut illat kuluivat rattoisasti pelaamisen ja radion kuuntelemisen merkeissä.

Tuiran silloiset asukkaat voidaan karkeasti jakaa kahteen sosiaaliseen luokaan asumisen perusteella: talonomistajat ja vuokralaiset. Talonomistajat olivat vauraampia, mutta erot eivät olleet ehkä niin suuria kuin nyky-yhteiskunnassa. Olin monena jouluna joulupukkina Sirviön perheessä. Se oli mukava homma, koska isäntä maksoi tosi reilusti niin rahana kuin makeisina.

Tuirassa oli useita tiernapoikaryhmiä, jotka kulkivat laulamassa lähinnä talonomistajien kodeissa. Naapuruston Brunnin pojat olivat erinomaisia laulajia. Kuljin heidän mukanaan parina jouluna tähdenpyörittäjänä. Ohje oli yksinkertainen: ”auo vain suutasi, älä laula ja pyöritä tähteä”. Pojat olivat reiluja: sain täsmälleen neljäsosan rahoista ja muusta tähteä pyörittämällä. Naapurin pojat olivat tunnettuja tappelijoita, ja muut ryhmät eivät uskaltaneet tulla heidän reviirilleen, Länsi-Tuiraan.

Jouluaatto maltettiin olla sisällä kotona, mutta jo joulupäivänä Kisakenttä täyttyi Tuiran lapsista. Asunnot olivat ahtaita, joten luisteleminen ja jääpallon pelaaminen olivat todellisia henkireikiä. Yleensä heti koulupäivän päätyttyä mentiin Kisakentälle pelaamaan. Kisakenttä ”kasvattikin” useita pelaajia oululaisiin jääpalloseuroihin ja myös Kärppiin. Trendi oli kuitenkin silloin se, että Kärppiin menivät vain ne, jotka eivät mahtuneet jääpalloseuroihin.

Kaupallinen joulu käsitettä ei ollut olemassakaan lapsuudessani. Elintaso oli valtaosalla varsin vaatimaton, mutta ehkä elämisen laatu oli jopa parempi kuin nykyään. Samoin yhteisöllisyys, jonka perään nykyään haikaillaan, oli vahva. Olisiko meillä syytä pysähtyä ja astua muutamia askeleita taaksepäin kohti todellisia joulun aatteita? Joka tapauksessa lapsuuden joulut ovat itse kunkin kohdalla ainutlaatuisia, ja ne heijastelevat sen hetkistä yhteiskuntaa.

Kyseessä on uusinta muutaman vuoden takaa – ”yleisön” pyynnöstä.

 

 

JAA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.