Voiko kalan käytöksestä päätellä, ettei se tunne kipua?

2

KYSYMYS: Hauki tarttui samaan vieheeseen kaksi kertaa parin minuutin aikana. Voidaanko siitä päätellä, etteivät kalat tai ainakaan hauet tunne kipua?

VASTAUS: Ennen kuin kannattaa alkaa puhua kaloista, alkuun täytyy todeta perustavanlaatuinen ongelma, joka liittyy monella tasolla siihen, miten ajattelemme elävien olentojen mielenmaisemaa samankaltaisiksi kuin omaamme.

Varmaan jokainen meistä on kuullut koirasta, jolla on lämmin suhde isäntänsä tai emäntänsä kanssa. Kun koiran isännällä on sydänsuruja, koiran käytöksestä huomaa isännän hädän. Tästä ei pitäisi kuitenkaan tehdä virheellistä tulkintaa, jonka mukaan koira ymmärtäisi isäntänsä sydänsurut. Sen sijaan koira, näkee haistaa ja aistii ainoastaan sen, että isännällä on joku vialla – ei sitä, mistä huonovointisuus johtuu.

Itse asiassa ihmisenkin hajuaisti on parempi kuin kenties suurin osa meistä olettaa. Kun emme kuitenkaan aktiivisesti osaa haistaa toisen ihmisen pelkoa tai huonoa oloa (koska meidän ei ole enää tuhansiin vuosiin tarvinnut herkistää hajuaistiamme äärimmilleen selvitäksemme hengissä), meillä ei tule ensimmäisenä mieleen ajatella, että koirakaan osaisi.

Sen sijaan, kun me ihmiset aistimme toisen ihmisen huonon olon tämän ilmeistä ja elekielestä yhdistelemällä niitä tuon yksilön lähihistoria tapahtumiin, saatamme virheellisesti olettaa, että tuolle yksilölle läheinen koira kykenisi samaan, vaikka koira tosiaan on täydellisen tietämätön isännälleen sydänsuruja aiheuttaneista tapahtumista.

Tällä väitteellä en tietenkään halua vähätellä koirien kykyjä. Koirat tutkitusti
voivat tunnistaa ihmisen ilon tai vihan puheesta tai ilmeistä, ja pystyvät haistamaan pelon. Se aiheuttaa verratonta hyötyä koiran ja ihmisen yhteiselolle. Siitä on silti pitkä matka päättelyketjuun, jossa koira pystyisi ymmärtämään ilon, vihan tai pelon aiheuttaman tapahtumaketjun.

Eläinten inhimillistäminen alkaa jo taaperona

Disneyn ankat, hiiret ja muut. Nalle Puh eläinkavereineen. Koiramäen hahmot. Miina ja Manu. Pekka Töpöhäntä. Lista jatkuisi loputtomiin. Me olemme kasvaneet ja lapsemme kasvavat populaarikulttuurin äärellä, jossa eläimet käyttäytyvät kuin ihmiset.

Todennäköisesti se vaikuttaa vähintään alitajuisesti siihen, miten ajattelemme eläimistä. Kun näemme karhun köllöttelevän mukavassa auringonpaisteessa lasikopin takana Korkeasaaressa, spontaani ajatus voi olla, että siinäpä vasta “karhun elämää”, saa päivät mettä kämmentää, kun ruokahuolto pelaa ja “kaikesta” huolehditaan. Tai kun näkee delfiinin tekevän temppuja ja saavan ihmiseltä mukavaa huomiota pienen uimahallin kokoisessa altaassa, ensimmäinen mieleen tuleva asia ei ole, että onpa siinä eläimellä asiat täydellisen kurjasti.

Lajinmukaisen käyttäytymisen tarve

Toki nykyään yleisesti tiedetään, mitä tarkoittaa käsite lajinmukainen (tai lajityypillinen) käyttäytyminen, ja siitä puhutaan paljon. Lyhyesti sanottuna se tarkoittaa eläimen tyypillistä käyttäytymistä luonnossa. Kun eläimeltä evätään mahdollisuus lajinmukaiseen käyttäytymiseen, se useimmiten (tai oikeammin käytännössä aina) vähentää eläimen hyvinvointia.

Vaikka tiedostamme (ja vaikka esimerkiksi tutkimusyhteisö on ilmiöstä yksituumainen) eläinten lajinmukaisen käyttäytymisen tarpeet, hyväksymme silti laajasti ympäri maailman eläinten käytön esimerkiksi tuotantoeläiminä. Maailmassa teurastetaan vuosittain noin 10 eläintä yhtä ihmistä kohti, ja maailmassa elää esimerkiksi enemmän nautoja kuin kiinalaisia tai intialaisia ihmisiä.

Esimerkiksi yksi aikamme tunnetuimmista tietokirjailijoista, Yuval Noah Harari, mietiskelee kirjassaan Sapiens – Ihmisen lyhyt historia sitä, jääkö tämä eläinten alistamisen ja julman hyödyntämisen vaihe yhdeksi keskeiseksi häpeätahraksi ihmisen historiassa, kun sitä tarkastellaan myöhemmin historiankirjoituksessa. Teen itse lasagneni sika-nautaan, mutta mitä enemmän edellä mainittuun aiheeseen perehtyy, sitä enemmän sen sika-naudan poimiminen kylmäaltaasta tuottaa huonoa omaatuntoa.

Kipu on kaikille keino suojella itseä

Palataan takaisin kaloihin. Kysymys voidaan oikeastaan palastella kahteen osaan. 1) Voiko kalan palaamisesta saman vieheen kimppuun päätellä, ettei se tunne kipua? 2) Tiedetäänkö, tunteeko kala kipua?

Kysymyksen yksi vastaus on päivänselvä: ei voida. Jos niin ajatellaan, syyllistytään kalan inhimillistämiseen (tai johonkin muuhun virheelliseen päättelyketjuun). Ajatellaan kalaa kuin ihmisenä, jonka pitäisi ymmärtää kerrasta, ettei saman vieheen kimppuun kannata käydä. Luonnollisesti kala ei ajattele kuin ihminen, eikä näin ollen kykene samanlaisiin päättelyketjuihin, ja siten väistämään houkutusta mahdollisen ruuan kohdatessaan.

Toiseeen kysymykseen on oikeastaan kaksi vastausta. Tutkimukset osoittavat, että lähes kaikilla eläimillä on jonkinasteinen kyky vastaanottaa niiden kehoista tulevia signaaleja, jotka uhkaavat tavalla tai toisella eläintä fyysisesti. Ihminen huomaa aistinsa, kun käsi osuu kuumalle hellalle, ja keho “heittää käden irti” torjuakseen suurempia palovammoja ennen kuin asiaa ehtii tietoisesti ajatella.

Kala tuntee kipua, ainakin jollain tavalla

Esimerkiksi kalojen kohdalla tämän kipuaistin kuviteltiin olevan ikään kuin refleksinomainen, koska niillä ei ole ihmismäisiä aivoja tai aivokuorta, jossa tiedämme kipuaistimuksen syntyvän.

Nykyään eläinten kipua ymmärretään paremmin, ja esimerkiksi kaloilla tehdyissä kokeissa kalat välttävät tilanteita, jotka ovat tuottaneet niille aiemmin kipua. Lisäksi ne keinuttavat itseään kohdatessaan kipua samoin kuin monet nisäkkäät synnyttääkseen endorfiinia, joka lievittää hieman kipua. Kun kaloille annetaan morfiinia ja aiheutetaan vastaava kipuärsyke, ne lakkaavat keinuttamasta itseään. Tästä voidaan päätellä, että ne kokevat kipua jollain tavalla.

Päättelyä ei toki voi silti viedä niin pitkälle, että kalojen kipukokemus olisi samankaltainen kuin ihmisen. Jotta pääsemme paremmin perille kalojen kivuista, emme voi kuin odottaa. Eiköhän tiede anna siihenkin joskus vastauksen. Toisin sanoen: tiedämme varmasti, että kala tuntee kipua. Emme kuitenkaan voi (ainakaan vielä) tietää, miltä se kalasta tuntuu. Toki järkevä ja erittäin todennäköinen oletus on, että myös kala tuntee kivun epämiellyttävänä asiana.

Lisää luettavaa:

Tutkimusartikkeli kalojen kyvystä tuntea kipua.

Mm. Millaista on olla eläin -kirjan kirjoittaneen Helena Telkänrannan kotisivut.

Duodecimin artikkeli koiran ja ihmisen yhteiselon eduista.

Helsingin Sanomien juttu kalojen kyvystä tuntea kipua.

Helena Telkänrannan artikkeli kalojen tiedollisten toimintojen tutkimuksesta Yliopisto-lehdessä.

Luonnonvarakeskuksen suunnittelija Ville Vähän kirjoitus kalojen kipukokemuksista.

Tässä blogisarjassa kysyn itse keksimiäni ja tutuilta tai keneltä tahansa kuulemiani pieniä tai suuria ihmetyksen aiheita, ja vastaan niihin nojaamalla tutkittuun tietoon ja tietokirjallisuuteen.

JAA

2 KOMMENTTIA

    • On se! Ja stressin ainakin saa toisinaan.

      Tästä kommentista tulikin mieleen hyvä aihe. Voisi penkoa sitä, mitä stressi oikein on, miksi me koemme sitä, ja ovatko sanaan yleisesti liitetyt negatiiviset mielleyhtymät perusteltuja vai voiko stressi olla myös hyväksi.

      -Ville-

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.