Uusia askeleita

0

Yliopistot ja ammattikorkeakoulut avasivat ovensa uusille ja vanhoille opiskelijoille jälleen elo-syyskuun vaihteessa. Yleensä tämä tieto on merkinnyt itselleni lähinnä vääjäämätöntä ajatusta kesän ja huolettomuuden loppumisesta, arjen alkamisesta ja ruuhkabussien epämukavan täydestä tunnelmasta. Tänä syksynä olen tarkastellut asiaa näkökulmasta, joka on toisaalta niin tuttu, mutta silti täysin uusi ja tuntematon – olen nyt itse osa tätä systeemiä. Olen jälleen opiskelija.

Takanani on jo aikaisempi tutkinto korkeakoulusta ja sen jälkeinen, 13 vuotta kestänyt työura. Olen saanut nauttia palkallisista kesälomista, säännöllisestä työajasta ja kuukausipalkasta, vapaista viikonlopuista ja useammasta mainiosta työyhteisöstä, joista on jäänyt elämääni rakkaita, hienoja ihmisiä ja ystävyyssuhteita. Olen kipuillut voimakkaasti näiden saavutettujen etujen menettämistä ja pelännyt edessä olevaa: taloudellista epävarmuutta, kesätöihin palaamista, vapaa-ajan vähenemistä ja omaa kykyäni oppia ja omaksua uusia asioita. Eniten yöunia on kuitenkin verottanut tutusta ja turvallisesta, jopa rutiiniksi muuttuneesta, elämästä luopuminen sekä itsensä vapaaehtoinen asettaminen omien epävarmuuksien ja epämukavuusalueiden äärelle.

Syitä opiskelujen uudelleen aloittamiselle aikuisiällä on monia. Toisilla se liittyy jo olemassa olevan ammattitaidon täydentämiseen, toisilla täysin uuden alan haltuun ottamiseen. Syysäkissä voi painaa huoli nykyisen työn jatkumisesta, irtisanomisen uhasta tai jonkinlaisesta kyynistymisestä omaan alaan. Toisaalta kyse voi olla omasta tahdosta ja halusta kehittää itseään tai intohimosta toteuttaa ja jalostaa pöytälaatikossa lojuneita haaveita todellisuudeksi. Elämänkokemus, itseensä tutustuminen ja omien toiveiden rehellinen kohtaaminen voivat myös olla perusteita elämänmuutoksen tekemiselle.

Omassa elämässäni havahduin pohtimaan asiaa tarkemmin, kun huomasin aina odottavani jotain muuta kuin tätä päivää: työpäivän loppumista, viikonloppua, lomaa, arkivapaita. Säikähdin, kun tajusin, että päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet muussautuivat yhdeksi pitkäksi Päiväni Murmelina -maratoniksi. Teki kipeää tunnustaa, että takki on todellakin saumoja myöten tyhjä nykyisessä työssä ja jokin sivuaskel on otettava ja jonkinlainen muutos tehtävä. Jostakin oli päästettävä irti ja annettava tilaa uuden hengittämiselle.

Näistä huomioista on nyt aikaa reilu vuosi ja uuden alan opintoja on takana kohta neljä viikkoa. Kuluneen kuukauden aikana olen ikävöinyt takaisin töihin, epäillyt ratkaisuani, ollut vähällä luovuttaa, pyörtänyt ajatuksen saman tien ja päättänyt jatkaa. Olen myös tutustunut uusiin ihmisiin, nauranut heidän kanssaan ja oppinut jo nyt valtavasti uusia asioita sekä alaani että itseeni liittyen. Olen pohtinut epävarmuuksiani ja taistellut niiden kanssa, selviytyen toistaiseksi voittajana. Olen nauttinut saamastani opetuksesta ja siitä, että saan tehdä pitkästä aikaa jotakin ihan muuta kuin mitä olen tehnyt viimeiset vuodet. Ennen kaikkea olen tuntenut iloa siitä, että saan olla minulle rakkaan aiheen äärellä ja minulla on mahdollisuus kehittyä siinä paremmaksi.

Uskallan tunnustaa: en juurikaan pidä muutoksista. Pidän siitä, että asiat ovat tietyllä tavalla – se luo minulle turvaa. Se poistaa myös runsaasti mahdollisuuksia tehdä asioita väärin, epäonnistua. Olen joutunut myös tunnustamaan, että ikuinen mukavuusalueella viihtyminen kuihduttaa pois mahdollisuuden oivaltaa, oppia ja saada uudenlaisia onnistumisen kokemuksia. Epäonnistumisen pelko on uskoakseni melko universaali – kaikilla on tarve tulla hyväksytyksi toisten taholta. Vein eräältä ulkomaanmatkalta työpaikkani jääkaapin oveen magneetin, jossa vapaasti suomennettuna lukee: Mitä yrittäisit tehdä, jos tietäisit, että et voi epäonnistua?

Mitä yrittäisit?

Saara Pasanen
Journalismin opiskelija
Oamk

JAA