Tukkatapaus: tarina kasvusta äitinä

0

Teini tuli kotiin, kun kiireessä lämmitin keittoa liedellä ja laitoin toisella kädellä aamulla lojumaan jääneitä tiskejä koneeseen. Teini kolisteli eteisessä, potki kengät mihin sattui ja nakkasi takin kohti naulakkoa. Tuli viereeni ja virnisteli, kuin tietäisi jotain, mitä minä en tiedä.

”Arvaapa mitä jätkien kans tehtiin?” teini kysyi ilkikurisesti. Murahdin jotain kiireessäni. Teini veti pipon pois päästään ja soppakauhani pysähtyi niille sijoilleen, kun katsoin lasta. Siinä, missä aamulla oli ollut sykerölle sipaistu pitkä ja paksu tukka, oli nyt parin millin sänki. Tuijotin virnistelevää nuorta. ”Onks siisti? Kaverikin leikkas kaiken pois!” teini paistatteli uutistensa valossa. No ei ollut siisti! Ihan kamala – missä ne ihanat pitkät hiukset olivat?  Aivoni löivät tyhjää – lapsi näytti aivan erilaiselta: jotenkin tutulta, mutta ihan oudolta. Siinä kiireen keskellä tämäkin vielä! Mitä se nyt tuolla lailla oli hiuksensa pois ajanut? Kysymättä ja sanomatta mitään! Mikä ihmeen temppu tämä oli? Ja äh, nyt se keittokin paloi jo pohjaan. ”Äiti ottaa nyt aikalisän,” totesin ja suuntasin pois keittiöstä, etten olisi kirkastunut hölmistyneelle lapselle.

Oli tehnyt pahaa nähdä sänkitukkainen lapsi yllättäen. En ollut saanut aikaa varautua ja nyt makustelin asiaa ja reaktiotani. Sehän oli vain hiuksia, kyllähän ne kasvaisivat takaisin, jos lapsi haluaisi. Ja tiesinhän minä, että tuon ikäinen saa kyllä ajella päänsä, jos niin haluaa. Ei nuoren tarvinnut sellaisesta tiedottaa etukäteen, eikä hän ollut tehnyt mitään, mikä olisi ollut kiellettyä. Miksi siis reagoin niin kiihkeästi?

Kun lapsi alkaa tehdä päätöksiä ilman minun apuani tai neuvojani, huomaan, että se kirpaisee hieman, vaikka sitä on vaikea myöntää.  Järjellä ymmärrän, että se on hupsua – aika usein osaan jo  olla vain ylpeä niistä hyvistä päätöksistä ja uusista asioista, joita nuori tekee itsenäisesti. Ei hän tarvitse enää äitiä pitämään kädestä kiinni, enkä sitä haluaisikaan. Silti huomaan, ettei nuoren itsenäistymisen tukeminen olekaan niin helppoa, kuin kuvittelin. Vanhemman pitää uskaltaa luottaa enemmän, kuin oikeasti uskaltaisi.

Tukkatapaus opetti minulle tärkeämmän asian kuin lapselleni: äiti, päästä irti. Tuossa arkisessa hetkessä keittiössä katsoin pitkää poikaani sänkitukassaan ja näin jo mielessäni alokkaan, näin nuoren miehen ja poismuuton kotoa. Näin opinnot ja elämän, jossa äidiltä ei enää kysytä neuvoa joka asiaan, eikä äidille ole tarvettakaan ilmoittaa tekemisistään. Ei minua hätkähdyttänyt lyhyt tukka ­– se on oikeastaan tosi komea. Minua hätkähdytti äkillinen muutoksen ymmärtäminen: lapseni saa tehdä päätöksiä harkintansa mukaan, eikä minulla ole oikeutta niihin puuttua, kun ne ovat tällä tasolla, eivätkä satuta häntä tai muita hänen ympärillään.

”Haluakko koittaa, kun se tuntuu jännälle?” teini kysäisi illalla ja sain taputella lähes kaljua päätä. Se taisi olla teinin tapa auttaa äitiä sopeutumaan. Olin tosi reippaana, enkä kiukutellut enää – teinikin pidätteli nauruaan myötätuntoisesti.

Taru Pulkkinen

Partiojohtaja, teologian opiskelija ja seurakunnan vapaaehtoistyöntekijä

JAA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.