Oma latu ei löydy pakottamalla

0

Olin itsekseni ajatellut, että sitten kun lunta on riittävästi ja monot alennuksessa niin sitten… Edesmenneeltä isältäni jäi miehelleni sopivat uudet sukset. Itse sain anopiltani lainaksi hänen suksensa. Niinpä kävimme mieheni kanssa ostamassa molemmille uudet monot. (Eipähän sitten niin harmita jos hiihtokertoja ei paljon tulekaan).

Kävimme nyt viikonloppuna hiihtämässä. Edellisestä kerrasta oli molemmilta kulunut jo melkein 20 vuotta. Jännitti, pysyykö sitä vielä suksilla edes pystyssä. Alun haparoinnin jälkeen sai kuitenkin huomata, että hyvin pysyy. Sää oli mitä parhain – aurinko paistoi ja pari astetta pakkasta. Hiki tuli kaikista vaatteista läpi, mutta mukavaa oli. Myös moni muu oli huomannut saman. Laduilla oli tungosta aina välillä.

Olen monen kanssa jutellut siitä, miksi niin monelle meistä on jäänyt kammo mm. hiihtämistä kohtaan. Perussyy löytyy yllättävän usein pakollisesta koululiikunnasta. Alaluokilla oli sentään jokin pakkasraja ulkoliikunnalle, mutta yläluokilta lähtien jouduimme hiihtämään oli pakkasta miten paljon hyvänsä. Muistan eräisenkin kerran kun pistin täysin jäätynein sormin suksia jalkaan yli 30 asteen pakkasessa. Silloin ajattelin, että ei enää ikinä – vapaaehtoisesti. Voihan olla että joku nauttiikin hiihtämisestä noin kovassa pakkasessa, mutta minä en. Huonolla ääreisverenkierrolla varustettu ihminen. Siinä ei auta vaikka olisi kolmet villasukat jalassa, kokeiltu on. (Ja aika huono on muuten hiihtää michelinukkona, josta ei näy kuin silmät!)

Sitten toinen ärsyttävä asia. Melkein aina piti kilpailla, kuka hiihtää nopeimmin, kuka hyppää pisimmälle, kuka tekee eniten maaleja. Vähemmästäkin se liikunnan mukanaan tuoma ilo jää kakkoseksi – kaikki kun eivät halua aina kilpailla. Itse olen aina tykännyt enemmän niistä liikuntalajeista, joissa saa liikkua omaan tahtiin ja rauhallisessa ympäristössä. Siksi olen aina eniten lenkkeillyt. Sen verran olen liikuntatutkimuksiakin lukenut, että verenmaku suussa urheilemalla ja stressihormonit katossa yleensä vain sairastuu ja altistaa itsensä turhille loukkaantumisille. Muistan tyrmistyneen ilmeen yhdenkin luokkakaverini kasvoilla yläasteella, kun kerroin, että liikuntanumeroni oli aina joko 7 tai 8. Niin – en sattunut harrastamaan kilpailumielessä mitään paikallista urheilulajia, vaikka kävinkin siihen aikaan lenkillä miltei joka ilta.

Huonot kokemukset asiasta kuin asiasta estävät meitä tutustumasta sinänsä hyviin asioihin. Samoin käy monille uskonnon tai hengellisten asioiden kanssa. Huonot omakohtaiset kokemukset estävät meitä uskomasta tänä päivänä. Jos joku tuntemamme ihminen (joka on kenties sanonut olevansa uskossa), on tehnyt jotain kyseenalaista tai pakottanut meidät toimimaan tietyllä tavalla vastoin omaa tahtoamme, se saa monesti aikaan sen, ettei hengellisten asioiden kanssa haluta ollaan myöhemmin missään tekemisissä. Asiasta pitää ensin saada omakohtainen positiivinen kokemus ennen kuin siitä tosissaan innostuu ja kiinnostuu.

Voidaan siis ajatella, että vaikka itse kuinka nauttisi hiihdellä kovalla pakkasella tai tehdä tiettyjä uskonnollisia rituaaleja, se ei välttämättä ole kaikille yhtä mukavaa. Omasta mielenkiinnosta voi kertoa ja näyttää, kuinka hyväksi se saa oman mielen, mutta viisautta on antaa jokaisen löytää oma latunsa ja toteuttaa samaa asiaa omalla tavallaan. Se on lopulta ihan jokaisen etu.

diakoni, Heli Mattila

JAA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.