Nimi, Se vai Hän

0

Olen parin viikon aikana keskustellut monessa eri yhteydessä yksinäisyydestä ja aihe on nostettu esille myös mediassa. Keskustelut, joita olen käynyt, ovat olleet välillä niin sydäntä särkeviä, että kuulijalla on ollut vaikeuksia pidättää kyyneleitä. Enkä ole aina siinä onnistunut ja silmänurkista on päässyt karkuun monta kyyneltä. Kaikkein pahin tilanne on ollut silloin, kun yksinäinen on kertonut tarinaansa rauhallisesti ja alistuneesti: ”Tätä on jatkunut kauan, ei kai tähän tule koskaan muutosta.” ”Minä olen aina ollut yksinäinen, elämässäni ei ole koskaan ollut läheisiä ihmisiä.” ”Kukaan ei koskaan soita tai tule käymään.” ”On minulla ihmisiä ympärilläni, paljonkin, mutta olen joukossakin yksin.”

Olen joukossakin yksin… Näin nuori kertoi omasta yksinäisyydestään. Hänellä on perhe, jossa on kaikki hyvin, hän ei ole koulukiusattu ja koulu sujuu kiitettävästi, hän harrastaa paria joukkueurheilulajia ja joukkueet menestyvät hyvin ja hän siinä mukana yhtenä tärkeänä osana joukkuetta. Ulkopuolisen silmin kaikki näyttää mallikkaalta, mutta arjen kokemus on joitain muuta. Perheessä kaikilla on omat menonsa ja aikaa ei tahdo riittää yksittäiselle perheenjäsenelle tai hänen huomioimiseensa. Koulussa luokat ovat suuria ja koulu ei näe tai koe tarvetta puuttua syrjään jätetyn tilanteeseen: eihän sitä kiusata, pääseehän se aina mukaan ryhmätöihin ja liikuntatuntien joukkueisiin se valitaan aina ensimmäisten joukossa. Urheiluharrastuksissa riittää, että on paikalla ja hoitaa ns. tonttinsa hyvin. Nämä kommentit ovat nuoren itsensä kertomia.

Se, mikä särähti pahiten minun korvaani, oli kommentti koulumaailmasta: sitä, se ja se! Noilla kolmella sanalla nuori kertoi minulle rivien välistä, että myös opettajat jättävät hänet yksin, eihän hänestä edes puhuta nimellä tai käyttämällä persoonapronominia. Hän on vain se. Se luokan hiljainen takapenkin olio, jonka nimeä ei ole tarvetta muistaa. Olipa eräs opettaja kerran kokeita palauttaessaan tokaissut: ”Ai sinäkö olet XX?!” Kerrottakoon, että ko. opettaja oli opettanut nuorta parissa aineessa jo yli kaksi vuotta… Kuinka paljon koululuokissa on näitä oppilaita, joita ei huomioida edes sen vertaa, että opeteltaisiin heidän nimensä? Nimi, ja ihmisen kutsuminen nimellä, on perusoikeus. Emme ole se, numero tai pelipaikka, olemme Sanna, Matti, Maija, Eetu tai Elisa.

En väitä, että olisin itse yhtään sen parempi, kuin tuo koetta palauttava opettaja tai kukaan muukaan nuoren kertomuksen ihmisistä. Kertomus sai kuitenkin minut päättämään, että yritän ihmisistä puhuessani karsia sanavarastostani sanan se tai sitä tms. Ja mitä tulee nimien opettelemiseen, otan myös siinä itseäni niskasta kiinni ja jos en heti muista / opi nimeä, käytän kuitenkin persoonapronominia hän.

Sanna Korhonen, se nuorisotyönohjaaja

 

 

JAA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.