Mummoilua

0

Mitä sinulle tulee mieleen sanasta mummo? Villasukat, kettukarkit, kesä, pehmeät kädet, syli, keinutuoli… Listaa voisi jatkaa loputtomiin, sillä jokaisella meistä on omanlaisensa muistot mummoista. Samoin rakkaalla ihmisellä on monta nimeä: mummo, mummi, mummu, mimmi, mummukka, isoäiti, famu, ämmi jne.

Mummot ovat olleet minulle tärkeitä, koska äidinisä kuoli ennen syntymääni ja isänisästä ei ole tietoa. On kuitenkin ollut onni ”omistaa” kolme mummoa ja olin nimennyt heidät asuinpaikkakuntien mukaan: Oulunmummo, Siikamummo ja Kokkomummo. Heistä Kokkomummo oli Siikamummon äiti eli minun isomummoni. Aloitanpa hänestä. Hilma oli Karjalan evakkoja ja jotenkin lapsena pelkäsin häntä. Ei se johtunut siitä, että hän olisi ollut pelottava tai ilkeä, mutta kun puhuttiin isomummosta, minusta tuntui aina, että hän on valtavan suuri. Tosiasiassa hän oli pienikokoinen (niin kuin koko äidin puolen suku on) harmaapäinen ja herkästi naurava ja puhelias mummo. Ne muistot, jotka minulla ovat päällimmäisenä hänestä, liittyvät käsiin. Kokkomummo istui keinutuolissa kädet ristissä ja pyöritteli peukaloita vinhaa vauhtia. Muistan istuneeni lattialla ja tuijottaneeni hänen peukaloitaan kuin hypnoosissa. Välillä peukalot vaihtoivat pyörimissuuntaa tai pysähtyivät ”taputtamaan” toisiaan. Ja Kokkomummon nauru, hiusverkko ja valtava kuorsaus. Olin 12 vuotias, kun Kokkomummo kuoli. Se kevät oli raskas toiselle mummolleni eli Siikamummolle.

Siikamummo menetti kahden päivän aikana sekä äitinsä että poikansa. En voi edes kuvitella, kuinka paljon tuosta keväästä selviäminen mummoltani vaati. Kun olin lapsena mummolassa yötä, heräsin usein aamulla karjalanpiirakoiden tuoksuun. Mikään ei ole maistunut koskaan niin hyvälle, kuin juuri uunista otetut karjalanpiirakat oikean voin kera. Oli uskomatonta seurata sitä, kuinka nopeasti mummo kaulitsi piirakkapohjaa pulikalla ja rypytti piirakan oikeaan muotoon. Olisi mummo minullekin opettanut piirakanteon salaisuudet, mutta silloin kiinnosti vain valmiiden piirakoiden syönti tai tädin mopontarakalla matkustelu. Nyt kaduttaa. Mummo lähentelee 93 ikävuotta ja enää eivät nuo ryppyiset kädet pysty piirakoita tekemään. On hupaisaa seurata, kuinka oma äitini (vanhin Siikamummon lapsista) alkaa pikkuhiljaa muistuttaa eleissä ja muussa kehonkielessä sekä tietynlaisessa jääräpäisyydessään äitiään. Ja isäni tokaisi kerran minulle suututtuaan: ”Ihan olet kuin äitisi!” Jos näin on, olen ylpeä siitä. Vahvojen naisten ketju.

Isänäiti, Oulunmummo. Olen asunut viisi ensimmäistä elinvuottani mummon naapurissa Tuirassa. Asuimme vanhassa liikehuoneistossa ja mummolla oli oma asunto seinän takana ja hän pääsi meille välioven kautta. On jännää, että ensimmäiset muistot hänestä ovat kuitenkin vasta sen jälkeen, kun me muutimme Rajakylään ja mummo samaan aikaan vanhainkotiin. Kävimme isän kanssa mummon luona ja usein mummo oli vanhainkodin alakerrassa meitä vastassa. Vikkeläliikkeinen vanhus, jolla oli huivi päässä ja villatakki sekä esiliina. Mummon huoneessa oli aina Pommac limpparipullo ikkunalaudalla ja sen saimmme siskon kanssa juoda. Mummo kuoli kun olin 13 vuotias. Jotenkin hän aavisti kuolemansa. Kun isä kyseli mummolta, millaiset 80 vuotissyntymäpäivät hän haluaa, mummo vastasi joka kerta: ”Minä haluan pienet hautajaiset.” Hautapaikankin hän oli jo ostanut. Jos äidin puolen suku on lähtöisin Karjalan kannakselta, olen isän puolelta ehta savolainen. Mahtava sekoitus umpikieroa savolaista ja tunneherkkää karjalaista.

Kun ennen älypuhelinten aikaa kysyttiin, mikä on maailman nopein ranneliike, oli vastaus: ”Se, kun mummo kaivaa lompakostaan lapsenlapsensa kuvan.” Nykyisin vastaus samaan kysymykseen voisi olla: ”Se, kun mummo avaa kännykästään kuvatiedoston näyttääkseen lapsenlapsensa kuvan/videon.” Jos omat mummoni ovat olleet ja Siikamummo on edelleen minulle rakas ja tärkeä ihminen, ovat lapsenlapset varmasti ihan yhtä rakkaita mummoilleen. Millaisia muistoja nykymummot jättävät lapsenlapsilleen? Ei ehkä karjalanpiirakoiden tuoksua, mutta pullantuoksua. Ei ehkä esiliinaa ja huivia, mutta aina lämpimän sylin ja suukon poskelle. Ei ehkä keinutuolissa istuvaa peukaloiden pyörittelijää, mutta moottoripyörän takaistuimella iloisesti vilkuttelevan kypäräpään.

Muistot kantavat meitä silloin, kun välimatka tai kuolema erottaa meidät mummoistamme. Luokaa niitä yhdessä. Lopetan tämän kirjoituksen otteella Eeva Kilven runosta:

Kun mummot kuolevat,
heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää
ja joistakin mummoista tulee puita
ja he humisevat lastenlastensa yllä,
suojaavat heitä sateelta ja tuulelta
ja levittävät talvella oksansa
lumimajaksi heidän ylleen.

Sanna Korhonen

JAA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.