Minne olet menossa?

0

Lentokenttä kuhisee ihmisiä. Syksy on täydessä vauhdissa. Olen asettanut ja saavuttanut tavoitteita koko viikon. Yhä useammin huomaan ihmetteleväni, minne kulunut viikko yhtäkkiä katosi. Katselen hälinää ulkopuolisena ja mielessäni koko suuri lentokenttärakennus litistyy helmitauluksi, jossa ihmiset jakautuvat värien ja lukujen mukaan eri riveille ja ryhmiin. Toiset ryhmät liikkuvat nopeammin kuin toiset. Joillain on hälisevä perhe ja neljä matkalaukkua mukanaan, toisilla vain käsimatkatavarat ja työviikon luomat stressijuonteet otsallaan. Tuossa on mustatakkisten ryhmä, tuolla menee väsyneiden turistien jono ­– nallensa kanssa vilkuttava lapsi poikkeaa kaavasta ilahduttavasti. Vilkutan takaisin.

Katson isää, jonka otsasuoni pullottaa lähtöselvitysautomaatilla: perheen neljästä matkalaukuista vain kahteen tulostuu matkalaukkulipukkeet. Isä noituu järjestelmävikaa, äiti toppuuttelee hermostusta ja pitää kikattavia lapsia kurissa. Minä mietin kotona odottavia omia lapsiani ja pohdin ehtiväni Muumi-kaupan kautta tuliaisostoksille.

Ulkona syyssade pyyhkii pitkin kiitorataa. Keltaiset lehdet takertuvat terminaalin ikkunaan. Osa matkustajista suuntaa aurinkoon lomailemaan, osa työreissuun – minä kotiin. Jokainen kuhisevassa terminaalissa tuntuu pakenevan Helsingin niljaisina lentäviä syyslehtiä: ehkä arvojensa ja arkensa oikein ohjaamaan suuntaan.

Toivon, että kaikilla syvin tunne olisi kuitenkin rauha siitä, että on menossa oikeaan paikkaan, oikeiden ihmisten luo tai kanssa.

Minne sinä olet menossa? Mikä on viikkosi päämäärä – missä on sinun ankkurisi arjen keskellä? Pohdin tätä keskellä lentokentän hälinää. Käyn ajatuksissani läpi lomailevan perheen lähtöselvitysautomaatilla, lennonjohtajat tornissaan ja kiireellä priority-linjaa painavan miehistön. Missähän on heidän viikkonsa päämäärä? Mikä odottaa kotona? Entä hotellihuoneen yksinäisyydessä?

Oma päämääräni löytyi kotoani, myöhään tuona matkustusiltana, teekupin ääreltä. Olin yksin, koko talo nukkui. Tuhina kantautui alakertaan, tee tuoksui hämärässä. Myöhäinen iltalento oli tuonut minut kotiin keskelle uinuvaa hiljaisuutta ja se oli hyvä. Ymmärsin, että olin totta puhuen halunnutkin olla yksin hetken.

Yllättäen vauhdikkaan ja hälinää täynnä olevan viikkoni päämäärä olikin minä itse ja minä yksin. Päämääräni ei ollutkaan ollut sidottu helmitauluun, suorituksiin tai ihmisiin, ei edes lapsiini tai heidän tapaamiseensa viikon jälkeen. Tuossa hetkessä olin olemassa vain itseäni ja rauhallista hiljaisuutta varten.

Tärkein päämääräni olikin ollut olla yksin hiljaa ja tuntea rauha lyhyessä hetkessä.

Se oli minun oma yksityinen hetkeni hengähtää – ei itsekäs tai muilta pois. Toivon sellaista hetkeä myös sinun viikkoosi.

Taru Pulkkinen

Partiojohtaja, teologian opiskelija ja seurakunnan vapaaehtoistyöntekijä

JAA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.