Koti-ikävä ilman kännykkää

0

Kymmenenvuotias poika on mainio olento, täynnä tulta, tappuraa ja riemua. Seuraan hänen ja ystäviensä toimintaa mielenkiinnolla. Talvella poika kiroaa pää punaisena, kun sukset menevät ristiin eikä hiihtämisestä tule mitään. Katson vierestä uhoamista ja toivon, ettei kovin moni kuule, kuinka metsä raikaa nuoren miehen kiukkua. Kaakao lämmittää kuitenkin kohmeiset sormet ja taas on virtaa yrittää uudelleen – sisua on, kuin pienessä kylässä.

Kesällä kymmenenvuotias kaartaa kotipihaan hieman liian pienellä pyörällään niin, että törmää vahingossa seinään ja naarmuttaa polvensa ja kyynärpäänsä ruvelle. ”Ei käyny kuinkaan! Ei tuu punasta!” Lähikaupasta hän hakee ensihätään jäätelöä ja rehvakkaasti keulii kavereiden edessä, vaikka polvia vielä kirvelee edellinen tälli.

Poikani palasi viime viikolla seurakuntien kymppileiriltä. Partiolaisena hän oli jo tottunut telttaelämään, mutta leiri ilman vanhempaa veljeä jännitti. Ensi kertaa poika oli leirillä ilman äitiä, isää tai isoveljeä. Niin, ja ilman kännykkää. Leiri-infossa oli sanottu, että kännykkää ei leirillä tarvita ja sen voisi jättää kotiin. Siinä riitti sulateltavaa.

Kännykästä meinasi muodostua kynnyskysymys. Kamppeet oli leiriä edeltävänä iltana pakattu: pyjama, unilelu, vaihtovaatteet, metsäkengät ja sadevaatteet. Kaikki oli siististi ojossa ja valmiina ensimmäiseen leiriaamuun. Kännykkä laitettiin illalla yhdessä laturiin – siinä se odottaisi leirin yli. Poika alkoi kuitenkin pohtia, josko sittenkin ottaisi kännykän mukaan, ihan vain varan vuoksi. ”Äiti, entä jos mulla tulee sua ikävä?”

Pohdimme asiaa monelta kantilta. Leirillä olisi tuttuja aikuisia, joilla olisi kännykkä pahan tilanteen varalta. Mietimme, miten aikuiselle voisi sanoa, että nyt on vähän ikävä äitiä ilman, että kaverit sen kuulisivat. Tärkeää oli nuorelle miehelle, että joku kuuntelisi niin, ettei huolille naurettaisi. Pohdimme sitäkin, ettei kännykän akku kuitenkaan kestäisi koko leiriaikaa. Mietimme miltä se tuntuu, kun on äitiä ikävä ja miksi. Auttaisiko puhelin siihen, vai pahentaisiko se ikävää?

Kännykkä jäi kotiin. Tuijottelin sitä hiljaisessa kodissa työpäivieni jälkeen sillä aikaa, kun poika meloi, rakenteli torven ja näki ainakin naapurin Timon kokoisen hauen. Taika-Petterin vaimo kuulemma tarinoi ja MC Hessu veti hienosti leiriräppiä. Aamupalalla sai puuroa ja kaakaota, illalla makkaraa. Yöllä joku kuorsasi.  Kännykkä ei inahtanutkaan viikon aikana – ei äidin, eikä pojan.

Leiribussilta haettaessa poika nukahti automme takapenkille. Kotona kävimme läpi kaikki leirin kohokohdat. Kännykästä ei yllättäen enää puhuttu sanallakaan – sen puuttuminen ei ollut ollut olennaista. Parasta leirissä oli ollut kaverit, ruoka ja Taika-Petterin vaimon tarinat, joista tuli ”kiva ja lämmin olo sisälle”. Aamuisin oli porukalla pesty hampaat ja päivällä setä, jolla oli hassu hattu, soitti kitaraa tosi hyvin. Illalla oli ollut äitiä ikävä, mutta isonen oli silittänyt päästä, eikä kaverit olleet nauraneet ikävälle ollenkaan.

Tätä kirjoittaessani väsynyt leiriläinen on painellut jo nukkumaan. Huomaan, että kännykkä on edelleen laturissa koskemattomana, eikä siihen ole kajottu leirin jälkeen. Tätä kymmenenvuotias rupisine polvineen tarvitsee enemmän – aikaa metsässä, turvallisten aikuisten kanssa meloen, leikkien ja oppien.

Niin ja isosta, joka silittää päästä – eikä soita äidille.

Taru Pulkkinen

Partiojohtaja, teologian opiskelija ja seurakunnan vapaaehtoistyöntekijä

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.