Auttamisen rajat

0

Diakoniatyöntekijälle soitetaan yleensä silloin, kun ihminen ei saa apua mistään muualta. Tässä työssä kuten muissakin sosiaalipuolen ammateissa työntekijät joutuvat kuitenkin hyväksymään sen tosiasian, että kaikkia ei pystytä enää auttamaan vaikka kuinka haluaisi. Siihen ajatukseen pitää vuosien saatossa vain tottua. Joskus nuorena sinisilmäisenä diakoninalkuna sitä kuvitteli, että kaikki on mahdollista – jos muut eivät auta niin kyllähän me diakoniatyöntekijät voidaan auttaa. Käytännön työ sitten näyttikin vähän toisenlaisen todellisuuden. Inhimillisellä auttamistyöllä on aina rajansa. Diakonit eivät pysty ihmeisiin, ainoastaan Jumala voi niitä halutessaan tehdä.

Joskus on nostettava kädet pystyyn jo senkin vuoksi, että ihmisen/perheen tilanne on kaikin puolin jo niin vaikea, että mitään nopeaa ja kivutonta ratkaisua ei enää perheen tilanteen pelastamiseksi löydy. Apua on lähdetty hakemaan liian myöhään. Sairaalamaailmassa tämä saattaa tarkoittaa joko pysyvää sairautta tai kuolemaa. Diakoniatyössä sitä, että mikään taloudellinen avustuskeino tai henkinen tuki ei enää korjaa tilannetta entiselleen. Toisinaan tilanne saattaa olla sellainen, että vaikka apua on tarjottu ja neuvoja annettu, henkilö ei itse näe tilanteessaan mitään muuta ongelmaa kuin sen, ettei hän saa tarpeeksi rahaa. Avustettavan henkilön elämä siis saattaa jatkua entiseen malliin, eikä kyseisessä taloudessa olla valmiita tekemään riittäviä toimenpiteitä, että tilanne helpottuisi. Ei ole enää ihan harvinaista sekään, että tarjottu apu ei kelpaa. Henkilö tahtoo itse määritellä minkälaista apua ottaa vastaan ja keneltä. Jos ihminen ei itse huomaa tarvitsevansa apua tai halua ottaa sitä vastaan, ei sitä voida väkisinkään antaa. Toisinaan taas ihmiset tulevat ”lankoja pitkin”, koska emme enää suostu avustamaan taloudellisesti, koska kyseinen henkilö on jo saanut meiltä kaiken sen avun, mitä voimme yhdelle henkilölle tai perheelle antaa. Avustusmäärärahat ovat rajalliset ja niiden on tarkoitus riittää mahdollisimman monelle tasapuolisesti. Joskus sekin voi olla rakkauden teko, että ihminen ”pakotetaan” sen todellisuuden eteen, että hänen itsensä on ensin muututtava ennen kuin elämäntilanne oikeasti muuttuu paremmaksi.

Seurakunnan diakoniatyö ei voi paikata kaikkea sitä mitä muu yhteiskunta jättää tekemättä. Seurakunta pystyy avustamaan taloudellisesti vain pienimuotoisesti ja satunnaisesti – ei säännöllisesti. Mikäli ihminen ei tule taloudellisesti toimeen nykyisillä tuloillaan, ratkaisua on lähdettävä hakemaan muualta kuin seurakunnasta. Ja tässä tilanteessa diakoniatyöntekijäkin voi auttaa ja olla tukena etsimässä uusia ratkaisuja tilanteeseen. Se voi olla halvemman asunnon etsimistä, yhteydenottoa sosiaalitoimeen tai velkaneuvojaan jne. Kirkon diakoniatyö on pääasiallisesti ihmisen henkistä ja hengellistä tukemista, vaikka taloudellinen avustustyö onkin tullut jäädäkseen (mitä sen ei pitänyt aluksi olla). Lisäksi eri seurakunnissa tarjottavat ilmaiset tai lähes ilmaiset ruokailut ovat edelleen keskeinen osa tämänkin päivän diakoniatyötä.

Diakoniatyöntekijä Heli Mattila

JAA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.