Yksi halaus

0

Tänään on lauantaina alkaneen rippikoululeirin viimeinen kokonainen päivä. Huomenna lähdemme kotiin ja sunnuntaina nämä leirillä olevat nuoret konfirmoidaan. Mitä heille on jäänyt leiristä mieleen, kantaako antamamme opetus heitä elämässä, mistä hyvät leirimuistot syntyvät, olemmeko me opettajat osanneet olla nuorten ja heidän vanhempiensa luottamuksen arvoisia? Jokaisen rippikoululeirin kohdalla pohdin näitä samoja kysymyksiä.

Jokainen leirilläolija tuo leirin arkeen oman panoksensa. Leirillämme on 42 rippikoululaista, seitsemän isosta, kolme yövahtia ja neljänhengen opettajatiimi. Lisäksi kanttori kävi parin päivän vierailulla ja tietysti paikalla on aina myös leirikeskuksen henkilökunta. Melkoinen vilinä siis. Mietin eilen tätä tekstiä kirjoittaessani sitä, mikä meidän leiriltämme jää parhaiten rippikoululaisten mieleen. Varmasti uudet ja vanhat kaverit, isoset, retki Myllykoskelle ja uiminen. Mutta lyön vetoa siitä, että yksi meistä opettajista on jättänyt jälkensä jokaisen leiriläisen sydämeen.

Leirillä on mukana diakonissa, joka on omien sanojensa mukaan leirin mummo. Hän määritteli tärkeimmäksi tehtäväkseen halata leiriläisiä ja sitä tehtävää hän on toteuttanut kiitettävästi. Halauksen ovat saaneet mm. koti-ikävästä kärsivä, ulkotouhuissa haavoittunut, ulkoläksynsä suorittanut, elämänvalintoja pohtiva, uneton, flunssainen, väsynyt, leirillä vierailulla käynyt työkaveri, leirillä olevat työkaverit, isoset, yövahdit, jne jne. Hän halaisi varmasti myös leirikeskuksen päärakennuksen räystään alla asuvat pääskysetkin, jos hän vain saisi ne ensin kiinni. Hänellä on suuri sydän ja suuri syli, johon me kaikki leirilläolijat mahdumme.

Miksi haluan kirjoittaa tähän blogitekstiin jostain ihme äiti Ammasta ja hänen halauksistaan? Mietipä, milloin sinä olet saanut halauksen? Sellaisen lämpimän, suurella sydämellä annetun rutistuksen? Muistuuko mieleen? Tai milloin sinä viimeksi halasit jotakuta? Kun olin lukiossa, psykologian opettajani tärkein opetus oli: Yksi lämmin ihmissuhde riittää kasvattamaan lapsesta tasapainoisen. Tällä leirillä olen huomannut ja oppinut, että yksi lämmin halaus diakonissaltamme on riittänyt pitämään koti-ikäväisen leirillä, auttanut haavoittunutta kestämään kirvelevän haavanpuhdistusaineen (tosin osuutta asiaan voi olla myös muumilakuilla ja tuttifruttikarkeilla), lohduttanut elämänvalintoja pohdiskelevaa, rauhoittanut unettoman ja toivottanut vierailemaan tuleen työkaverin lämpimästi tervetulleeksi. Hän on tehnyt halauksillaan minun roolini leirin johtajana helpoksi.

Jos ajattelee 15 vuotiasta, pahimmassa murkkuiässä kipuilevaa nuorta, ei varmasti ensimmäiseksi tule mieleen halata hupsauttaa häntä. Mutta diakonissamme on oivaltanut, että juuri halaus on se, mitä elämänsä myrskyjen keskellä kamppaileva nuori tarvitsee. Nuori on vielä lapsi ja ei kuitenkaan ole. Hänellä tekisi mieli mennä äidin tai isän syliin, kun elämä potkii päähän. Mutta joka paikassa toitotetaan, että sinä olet jo iso, sinun pitää alkaa käyttäytymään kuin aikuinen, älä valita turhasta, ota vastuu omasta elämästäsi… Mutta kun pelottaa!!! Ja sitten kohtaat ihmisen, joka on ottanut viikon ajaksi tärkeimmäksi tehtäväkseen halata. Jokaisen opettajatiimin jäsenen rooli leirillä on tärkeä: pastori vastaa opetuksesta, minä turvallisuudesta ja kesätyöntekijämme tuo uusia näkökulmia. Mutta diakonissamme halaa ja on siitä syystä se meistä, jota muistellaan vielä vanhana kiikkutuolissa.

Etuoikeutettuna halausterapiaa läheltä seurannut nuorisotyönohjaaja Sanna Korhonen

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.