Muurahaisia ja leijonia – ajatuksia yhteiskunnallisesta keskustelusta

0

Poliittinen ilmapiiri ja yhteiskunnallinen keskustelu globaalisti ja paikallisesti on kärjistynyt. Sen tietää ja tuntee jokainen uutisia katsoessaan tai juttutupaan eksyessään. Some-maailma näyttäytyy monelle villinä viidakkona, jonne on helppo karjua, mutta jossa rakentavaa keskustelua on vaikeampaa käydä.

Jokainen voi valita roolinsa, onko mieluummin karjuva leijona, hyökkäävä hyeena vai muurahainen, joka toisten kanssa yrittää rakentaa yhdyskuntaa, yhteistä kekoa, jossa jokaisen hyvä asua.

Olen miettinyt vuosien varrella Ruotsia. Siellä ruotsidemokraatit on tehokkaasti eristetty päätöksenteon ulkopuolelle ja mietin, onko se hyvä vai huono asia. Olen tullut siihen tulokseen, että pitemmän päälle olisi hyvä yrittää keskustella, sillä keskustelu kuuluu demokratiaan vaikka keskustelukumppani olisikin aivan toisella aaltopituudella. Toisaalta, jos ihmiskäsitys on tyystin erilainen, on yhteisen nimittäjän löytyminen ja yhteistyön tekeminen hankalaa, jopa mahdotonta.

Politiikan perusasioihin kuuluu yhteisten nimittäjien löytäminen. Mutta tämä täytyy tapahtua perustuslain, yhdessä sovittujen sääntöjen ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen puitteissa. Moninaisuutta kunnioittavaan demokratiaan kuuluvat erilaiset näkemykset. Miten toisten näkemyksiin suhtaudutaan määrittää, millaiseksi yhteiskunnallinen ja keskustelun ilmapiiri muodostuu. En usko, että toisia haukkumalla voidaan tehdä kovinkaan kestävää politiikkaa. Kysymys on siitä rakennetaanko yhdessä vai karjutaanko kilpaa. Kysymys on muurahaisista ja leijonista.

Emme ole kovinkaan harjaantuneita neuvottelemaan asioista. Äänestys ei ole neuvottelua. Äänestys on joskus neuvottelujen päätepiste, jos asioista ei muuten löydy sopua. Useasti äänestys jättää jälkeensä tyytymättömien joukon.

Oululainen valtuustotyöskentely on ollut katseiden kohteena ja niin pitääkin olla. Valtuutetut ovat kertoneet kaipaavansa tilaisuuksia, joissa keskustella vapaammin – toisin sanoen kohdata toinen samanlainen kuntalaisen asialla oleva ihminen ja löytää niitä yhteisiä nimittäjiä. Myös kokoukset lyhenevät, jos asioista voidaan neuvotella etukäteen rauhassa. Ryhmien puheenjohtajilla on tässä tärkeä rooli, ottaa aikaa keskusteluille ennen päätösten tekoa.

Olisi syytä käydä laaja keskustelu tahtotilasta, miten yhteiskunnallista ja poliittista keskustelua käydään. En näe oikein muuta vaihtoehtoa polarisaation, kahtiajakautumisen ja pirstoutumisen estämiseksi kuin yritykset hakea yhteisiä nimittäjiä ja yhteistä arvopohjaa.

Esimerkkinä, perinteisesti suomalaisesta koulutuspolitiikasta on vallinnut konsensus, joka on mahdollistanut vahvan ja laadukkaan koulun rakentamisen. Samanlainen konsensus pitäisi löytyä sosiaalipolitiikastakin, joka nyt näyttää olevan sekä valtakunnallisella tasolla että paikallisesti aivan levällään. Uskottavuus siitä, että maakunta- ja soteuudistuksessa oltaisiin aidosti ihmisten hyvinvoinnin asialla on peittynyt valtakunnan tasolla riitelyyn ja byrokraattiseen puheeseen.

Jos maan korkeimmat poliitikot eivät kykene vuoropuheluun maan parhaiden asiantuntijoiden ja kokemusasiantuntijoiden kanssa, on syytä olla kovasti huolissaan. Jos virkakoneisto ajaa niiden yli, joita asiat eniten koskevat, on syytä olla huolissaan. Jos valtuutetut asettuvat poteroihinsa haluamatta ymmärtää toista, on syytä olla syvästi huolissaan.

Haen rakentavuutta, keskustelua, yritystä ymmärtää toista ja ennen kaikkea sitä, että ajatuksena ja arvona yhteiskunnassamme säilyisi jokaisen hyvinvoinnista ja sivistyksestä huolehtiminen – koskien Suomessa syntyneitä, Suomeen muuttaneita ja Suomesta turvaa hakevia.

En ole koskaan uskonut vanhaan toistensa kanssa kilpailevaan puoluepolitiikkaan parhaana tapana rakentaa yhteiskuntaa. Tarvitaan jokaisen viisaus ja taito selvitä niistä isoista haasteista, missä ollaan, globaalisti ja paikallisesti. Vanhat puoluerajat ovat kovin keinotekoisia vastata nykypäivän haasteisiin. Toisaalta puoluerakenne mahdollistaa asioiden esille tuomisen, mutta rajojen vangiksi ei pitäisi jäädä ylläpitämällä vanhoja rakennettuja ennakkoluuloja. Mannerjään sulaminen ei katso puoluekirjaa.

Mutta ei riitä että puhutaan ilmastonmuutoksesta tai sukupolvet ylittävästä syrjäytymisestä tai koulutuksen laadusta. Täytyy oikeasti hakea rahat ja löytää yhteinen tahto muuttaa tilanne. Jos yhteistä tahtoa ei kipeimpien ongelmien ratkaisemiseen löydy, olemme pahassa pulassa maailmassa, jossa jokainen rakentaa pientä kekoaan samoin ajattelevien kanssa leijonien karjuessa yksisilmäistä totuuttaan kuulematta tai kuuntelematta, mitä pingviineillä tai jääkarhuilla olisi sanottavana.

JAA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.