Jännät paikat pandemian aikaan. Osa 1

0
Kuva: Pääsy kielletty

Huhtikuun alussa keskellä pandemian aiheuttamien rajoitusten aikaa perheemme kohtasi melkoisen haasteen. Olgan 75-vuotiaalla äidillä oli loppumassa hänen viisuminsa Suomessa. Yritimme pidentää sitä välttääksemme turhaa matkustamista rajan yli Karjalaan, missä ryhdyttiin jo järeisiin toimiin ulkonaliikkumiskieltoa myöten pandemian hillitsemiseksi. Emme saaneet lupaa jäädä kotiin.

Kuriositteettina mainittakoon, että viisumi oli voimassa vielä pari vuotta. Uusi 90 päivän jakso olisi alkanut jo huhtikuun puolessa välissä vain yhdeksän päivän kuluttua sen jälkeen, kuin nykyinen 90 päivän jakso oli mennyt umpeen. Tiesimme hyvin myös, että maasta poistuttua anoppini ei olisi saanut tulla takaisin Suomeen. Ennen kuin pandemia-aika olisi ohi ja rajat olisivat auki uudestaan.

Oman maan kansalaisten paluu kotimaahan on aina ollut sallittua ja kaksoiskansalaisina meillä olisi mahdollisuus ”palata” Venäjälle ja sitten myöhemmin toiseen kotimaahamme tilanteen rauhoituttua. Mediassa julkaistiin tarina useiden Suomen ja Venäjän kaksoiskansalasten jäämisestä jumiin Venäjälle pitemmäksi aikaa, koska Venäjä kielsi kaikkien Venäjän kansalaisten poistumista maasta, huolimatta siitä, oliko heillä jokin toisen maan kansalaisuus ja sitä kautta lupa tulla toiseen maahan.

Artikkeli pakotti meitä miettimään omaa kohtaloamme ja yritimme viimeiseen asti saada jatkoa Anna-mummon viisumiin poistumatta maasta. Se olisi kaikkien edun mukaista siinä vaikeassa tilanteessa. Kuitenkin sekä paikalliselta poliisilta, että Petroskoin konsulaatista tuli tiukka ohjeistus noudattaa viisumin voimassaoloaikoja sakon uhalla. Toisin sanoen viranomaiset pakottivat meitä liikkumaan pitkiä matkoja silloisen lähes pakollisen kotonaolon aikaan.

Koko huhtikuu julistettiin kotonaolon kaudeksi Venäjällä torjumaan pahasti leviävää pandemiaa. Kuulimme tuttaviltamme, että useat kaupungit Karjalassa eristettiin Uudenmaan tapaan, eikä me välttämättä olisi saaneet tulla Petroskoihin asti. Toisaalta rauhallinen oleskelu syrjäisessä karjalaiskylässä olisi meille turvallisin ja miellyttävin tapa viettää tämä aika.

Paluu Karjalaan oli välttämätön, ja päätimme lähteä viemään mummoa omalla autolla lyhintä reittiä Niiralan kautta. Käytännössä se oli ainoa järkevä ja mahdollinen vaihtoehto, koska lähes kaikki liikenne taksikyydit mukaan lukien maiden välillä oli loppunut tiukkojen liikkumista kieltävien rajoitusten astuttua voimaan.

Soitin varmuuden vuoksi Niiralan raja-asemalle varmistaakseni, että kaikki kolme pääsisimme rajan yli anopin viisumin viimeisenä voimassaolopäivänä saattamaan hänet Karjalaan. Kuinka pian saisimme palata Suomeen ja miten meille kävi Venäjällä ulkomailta paluun jälkeen, selviää tämän tarinan jatko-osassa.

JAA