Venäjän tullin asettamat painorajat – sohvan purkaminen osiin

0

En muista nyt tarkkaan, minkä vuoden kesä oli kyseessä, kun lähdin kuljettamaan Oulusta Karjalaan vanhaa sohvaa, joka painoi 60 kiloa, mikä selvisi reissun aikana. Tiesimme, että Venäjän tulli oli asettanut verovapaasti tuotaville tavaroille erilaisia rajoituksia. Painon suhteen rajana oli pitkään ollut 50 kiloa. Myöhemmin se säädettiin 35 kiloon yhtä ”ehjää” tavaraa kohtaan. Tiesimme myös, että tiukat normit kompensoidaan Venäjällä niiden löysällä noudattamisella.

Meillä oli silloin käytössä punainen pitkämallinen Ford-bussi, johon mahtuivat hyvin sekä matkustajat, että niiden tavarat. Sitä ennen kerkesimme ajella Karjalan teillä lyhyellä vanhasta ”maijasta” rakennetulla sinisellä samanmerkkisellä minibussilla. Olga rekisteröi toiminimensä Matkatoimisto Kinnermäki keväällä 1999 ja toimi alussa muutaman vuoden ajan matkanjärjestäjänä, oppaana, tulkkina sekä kuljettajana samanaikaisesti. Hänen asiakkaitaan olivat suurimmaksi osaksi pienryhmät, jotka tarvitsivat jouhevia ja asiantuntevia palveluita Venäjän-matkoillaan. Lisäksi tila-autoa käytettiin paljon sukulaisten ja ystävien sekä erilaisten tavaroiden kuskaamiseen rajan yli.

Ehdimme viedä Karjalaan aika monta kuormaa käytettyjä vaatteita jaettavaksi niitä tarvitseville ja muita Venäjällä kysyttyjä hyödykkeitä, joita suomalaiset ystävämme keräsivät ja toivat meidän piharakennukseen Oulun Pateniemessä. Karjalassa myöhemmin ruvettiin pitämään omia kirpputoreja, joista oli paljon apua erityisesti lapsiperheille maaseudulla. Myöhemmin luovuimme pikkubussista, koska rajan ylittäminen tavaroiden kanssa tuli ajan myötä hankalammaksi.

Välillä minä sain käyttää ”firman” autoa kun pendelöin kesäisin Oulun ja Kinnermäen välillä. Värtsilän tulli tuli meille hyvin tutuksi näiden vuosien aikana. Tullialue on oma valtakuntansa omine sääntöineen. Tärkein sääntö on kuitenkin inhimillinen tekijä. Kaikki saattaa riippua yhdestä virkailijasta. Yksi tapaus Värtsilän tullissa jäi hyvin muistiin.

Normaalisti lähdettiin liikkeelle Oulusta puolen yön aikaan ollakseen Niiralan raja-aseman puomilla aamukuuden aikaan ensimmäisten rajanylittäjien joukossa. Kyydissäni ei ollut sinä aamuna matkustajia Suomesta, vain yksi vanha sohva ja yksi ruokailuryhmä – vanha puupöytä ja neljä tuolia. Sattumalta tarkastukseen pääsyä jonottaessani tapasin Sortavalaan matkalla olleen miehen. Tarjosin hänelle kyydin perille asti, mikäli hän suostuisi olemaan ns. ”kilotyttönä” ja ottaisi osan tavaroistani omiin nimiinsä tulli-ilmoitusta kirjoittaessa. Käytäntö oli yleisesti tunnettu ja hyväksytty siihen aikaan.

Ensimmäinen tullimies, nähtyään kuormamme, käski meidät erilliseen rakennukseen punnitsemaan sohvaa. Se painoi 10 kiloa liikaa. Olisin joutunut maksamaan tulliveroa 40 euroa siitä. Tullimaksun suorittaminen oli silloin tavallista vaikeampi toimenpide, koska pankkia ei ollut tullialueella, eikä tilisiirtoa voinut hoitaa jälkeenpäin.

Toinen tullimies näki meidän painonnosto-voimistelua muistuttavan harjoituksen sohvan kanssa ja ehdotti sen purkamista kahteen osaan. Olihan meitä kaksi matkustajaa. Rupesin heti toimiin suoraan tullirakennuksen edessä. Hetken kuluttua ulos käveli punastunut tullipäällikkö, joka ehti jo puhutella alaisiansa liian ystävällisistä neuvoista. ”Teidän pitää äkkiä ajaa pois tullialueelta tämä sohva”, sanoi hän minulle ja meni takaisin toimistoonsa. En uskaltanut ottaa sen suurempaa riskiä ja ajoin auton takaisin rajan yli Niiralan tulliin. Siellä selitin, että tekisimme uuden yrityksen uusilla tulli-ilmoituksilla sohva purettuna kahteen osaan.

Oli hauska nähdä samojen tullivirkailijoiden ilmeet, kun ilmestyimme minun kärsivällisen matkakumppanin kanssa ja ilmoitimme, ettei kyydissä ole enää sohvaa, vaan sen osia…

JAA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.