Kyynel silmässä, selkä suorassa

0

13901427_10210347083416244_225928281586485353_nTähän Luovon rovastin rippituoliin istahtaa ensimmäisenä pohjoisen kristillisyys sellaisena kuin sen varhaislapsuudesta muistan. ”Jumalan terve” minulle ei enää sanota, mutta mummun hameenhelman suojasta sain ruohonjuuritason tuntuman vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen.

Muistan, kuinka käveltiin mummun kanssa seuroihin talvipakkasessa. Metsässä paukkui ja revontulet leimusivat. Vinkkelit olivat liukkaat, mutta lämpimät. Perillä oli pullaa, jonka päällä sokeria. Se ritisi mukavasti hampaissa.

Seuroissa veisattiin niin lujaa, että kattolamppu heilui. Saarnamies puhui ensin hiljaisella äänellä, mutta sitten ääni voimistui ja lopulta hän osapuilleen huusi. Jotkut, erityisesti naiset, hyppäsivät penkkien päälle ja kiljahtelivat. Miehilläkin oli kyyneleet silmissä, mutta selät suorana, kun he nousivat seisomaan lavitsaltaan ja kysyivät saarnaajalta: ”Saanko minäkin synnit anteeksi?”

Minua hiukan pelotti, mutta mummu tyynnytteli ja minä rauhoituin. Mummu oli vakava, hiljainen ja arvokas ihminen. Hän kuoli, kun olin kuusivuotias. Meiltä eivät muut kulkeneet seuroissa, joten minunkin käynnit loppuivat. Kävin tosin rippikoulu aikana kerran, hakemassa merkkiä korttiin. Olin silloin neljäntoista ja ihastunut seuratalon tyttöön, joka ei ollut huomaavinaan minua. Kun hän kulki läheltäni, tunsin jonkin hyvän tuoksun hänen tukassaan. Kerran myöhemmin hän istui minun moponi tarakalle ja kiersi kätensä vyötäröni ympärille. Se oli huippuhetki, mutta siinä oli myöskin kaikki, mitä välillämme tapahtui. Tyttö meni naimisiin ja meni maatalon emännäksi toiseen pitäjään.

Kyyneleet silmissä, mutta selät suorina. Jotenkin tuo kuva välittää minulle olennaisimman vl-kristillisyydestä. Vaikka seurat olivat melko hurmoksellisia, ehkä pohjoisen suunnalta tulleiden saarnaajien myötä, niin nöyriä nuo kotikyläni ihmiset olivat. Sellaisena minä heidät tunsin, rehevät emännät silittämässä tukkaa ja tarjoamassa lämmintä pullaa. Myhäilevät isännät lataamassa piippujaan ja touhuamassa kaikenlaista muutakin, mitä hartaaseen kristillisyyteen ei ensimmäisenä ajatella kuuluvaksi. Nykypolvea en tietenkään tunne kuin päältä päin.

Vanhoillislestadiolaisuus on ollut oma saarekkeensa, mutta enää ei taida millään koulullakaan olla omaa erillistä sisäänkäyntiä herätysliikkeen lapsille. Hyvä niin, sillä eristäytyminen lisää ennakkoluuloja ja virheellisiä tulkintoja, puolin ja toisin. Myös liikkeen piiristä irtautuneet ovat viime vuosina tulleet lisääntyvässä määrin julkisuuteen. He ovat kertoneet rankoista kokemuksista, kuten synnytyskoneeksi joutumisesta tai uskonkriisistä, johon ei saanut lähipiiristä apua. Ja rankka kokemus se on sekin, kun joutuu eroon läheisistään. Vaikka perhejuhlissa nähtäisiinkin.

 

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.