Uusperhe-elämää

0

Meillä on uusperhe. 10-vuotias tyttäreni L on edellisestä suhteestani ja sitten meillä on 1-vuotias K nykyisen mieheni kanssa. Olemme olleet yhdessä mieheni kanssa 3,5 vuotta, mutta olemme tunteneet toisemme jo 12 vuotta. Ehkä siksi tuntuu, että olemme olleet yhdessä pitempään.

Ehdimme olla L:n kanssa kahdestaan yli 5 vuotta.  Se on pitkä aika ja siinä ehti hyvinkin tottua tilanteeseen ja muodostaa omia tapoja ja rutiineja. Niitä on sitten pitänyt tarkastella ja muokata uudistuneen tilanteen myötä. Aluksi, kun mieheni tuli elämäämme, menimme toki hyvin pitkälti meidän rytmiemme ja tapojemme mukaan. Noin vuoden seurustelun jälkeen mies muutti kotiimme virallisesti, vaikka olihan hän täällä lähestulkoon jo asunut melkein alusta asti. Siinä vaiheessa miehen tavarat ja tavat tulivat meille ja ne oli sulautettava meidän vallitseviin tapoihin ja tiloihin.

Se sujui oikeastaan aika hyvin. Mies on joustava, minä en ehkä niinkään, mutta kyllä hänellä on yhtä paljon elintilaa kuin meilläkin. Eniten haasteita toivatkin aika mitättömät pikkuasiat, kuten pyykin ripustaminen (mies tekee väärin) tai maitopurkkien puristaminen (minä en tee).

Kun olimme vielä kolmestaan, oli asetelma vahvasti se, että L on minun lapseni ja mies on ensisijaisesti ”vain” isäpuoli. Rooli oli enemmän kaverillinen, eikä niinkään vanhempi-lapsi-henkinen. Nyt kun lapsia on kaksi, on suhteisiin tullut syvyyttä ja säröä. Mies ja esikoinen ovat enemmän perheenjäseniä kuin aiemmin ja joskus tulee ristiriitoja. Minun itseni on pitänyt opetella neutraaliutta, etten mene liikaa puuttumaan tai valitsemaan puolia.

Toki joskus on valittava. Joskus on niitä tilanteita, joissa meidän vanhempien on pakko olla yhtenäisenä rintamana ja lapsi voi kokea, että hän on toisella puolella. Ensimmäisiä kertoja se aiheutti mielipahaa. Minulla, miehelläni ja L:llä ei ole kenelläkään ollut lapsuudessa ”ehjää” kotia, eli sitä tilannetta että kotona on kaksi vanhempaa. Meidän pitää kaikkien opetella sitä, miten tällaista hommaa eletään.

Lisäksi haasteita tuo se, että lapset ovat niin eri-ikäisiä. Heille on mahdotonta olla aivan tasapuolinen, vaikka toki yritämme parhaamme mukaan. Mutta ei yksivuotiaalta tietenkään vaadita samaa, kuin 10-vuotiaalta. Pienintä on välillä pakko ymmärtää, mutta isommalta lapselta voidaan odottaa jo tiettyjä juttuja, itsenäisyyttä ja oma-aloitteisuutta esimerkiksi. Toisaalta toki isompi saa enemmän vapauksia ja häneltä kysytään mielipidettä moniinkin asioihin.

Meidän uusperhe-elämä sujuu siis melko mainiosti. Miehen ja esikoisen suhde on hyvä ja koko ajan läheisempi, hyvässä ja pahassa. L on ottanut K:n tosi hyvin omaksi siskokseen ja pienempi palvoo isompaa aivan ihanasti. Aina kun L on isällään meillä kaikilla on häntä ikävä. Riitoja on, mutta ne selvitetään ja anteeksi pyydetään puolin ja toisin. Tärkein asia, joka on johtanut toimivaan uusperhe-elämään, on puhuminen. Tunteita jaetaan ja tilanteita puretaan aina juttelemalla, vaikka se ei joka hetki niin helppoa olisikaan.

Aina silloin tällöin L:n kanssa havahdumme siihen, että neljä vuotta sitten olimme vain me kaksi. Sitä aikaa muistellessamme molemmat toteavat, että nyt on paljon parempi.

JAA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.