Äitiys kaksikymppisenä vs. äitiys kolmekymppisenä

0

Olen tullut äidiksi ensin parikymppisenä ja nyt kolmekymppisenä. Ja koska tällä viikolla täytän 34 vuotta, ajattelin kirjoittaa siitä, miten oma ikä vaikuttaa äitiyteen.

Äidiksi parikymppisenä:

Olin 24-vuotias kun tulin ensimmäistä kertaa äidiksi. En siis läheskään mikään teiniäiti, mutta suomalaisten ensisynnyttäjien keski-ikään nähden nuori. Siltä myös tuntui, koska sain kuulla siitä aika paljon. Kauhisteltiin, miten nuorena sain vauvan ja oletettiin, että raskaus oli vahinko. Koin myös itse aluksi vähän hankalaksi löytää ikäistäni äitiseuraa. Kolmekymppisten äitien elämäntilanteet ja siten myös ajatukset eivät kohdanneet omieni kanssa ja tuntui, ettei meillä ole mitään yhteistä puhuttavaa.

Parikymppisenä minulla oli vielä opiskelut kesken, asuin vuokralla, parisuhde oli epävakaalla pohjalla ja rahaa ei juuri ollut. Kuljimme julkisilla, koska omaa autoa en omistanut.

Parikymppisenä olin myös fyysisesti nuori, eli kroppani jaksoi raskautta paremmin, vaikka minulla olikin samat vaivat, raskausdiabetes ja raskauden ajan maksatulehdus (hepatoosi). Selkääni ei sattunut samalla tavalla, kuin nyt kolmekymppisenä, pahoinvointia oli vähemmän ja jaksoin liikkua enemmän.

Vauvan synnyttyä keskenkasvuisuus ja kipuilu nuoruuden päättymisen kanssa vaikuttivat äitiyteeni. Itsenäisyyden menetys ahdisti. Kapinoin yhteiskunnan (tai sitten vain itseni) asettamia äitiyden raameja vastaan. En halunnut olla tuulipukumamma. Tavallinen, tylsä äitiys oli viimeinen asia, mitä halusin.

Parikymppisenä jäin myös yksinhuoltajaäidiksi. Se oli tietenkin raskasta. Piti opetella olemaan aikuinen, elämään yksin ja seisomaan omilla jaloilla, mutta samaan aikaan pystyä jo siihen kaikkeen ja kannatella toista ihmistä. Siihen saakka olin seurustellut lähes yhtäjaksoisesti 16-vuotiaasta saakka. Räpiköin, vähän upposinkin, mutta lapsi taisi pysyä pinnalla eikä traumatisoitunut kovinkaan pahasti. 😉

Parikymppinen äiti lapsensa kanssa festareilla

Äidiksi kolmekymppisenä:

Toisen kerran äidiksi tulin viikkoa vajaa 33-vuotiaana. Asetelma oli toki erilainen: minulla on vakaa parisuhde, olin juuri saanut toisen korkeakoulututkintoni suoritettua, meillä on omistusasunto ja farmari-Volvo, koira ja oma piha. Rahatilanne ei juurikaan ole parempi. Julkisilla kuljemme edelleen tosi paljon.

Selkeästi erilaista on se, että vaikka olenkin fyysisesti vanhempi, jaksan paremmin valvomista ja kiukutteluja, koska olen jo niin tottunut niihin ja vanhemmiten oma temperamenttini on loiventunut. En voi sanoa olevani kärsivällinen, mutta ainakin kärsivällisempi. Koska lapsi ei ole ensimmäinen, olen osannut paremmin varautua siihen mitä tuleman pitää ja mistä kaikesta joudun luopumaan.

Olen rennompi. En stressaa enää siitä, onko lapsen (tai oma) paita aivan puhdas tai koti siisti. Tiedän, että hankalat vaiheet menevät ohi, joten yritän olla repimättä hiuksiani vaikeina hetkinä. Osaan ennakoida ja aikatauluttaa paremmin, ja lähes koko ajan tuntuu, että minulla on homma hanskassa.

Enkä enää häpeä olla tuulipukumamma, joka ei koskaan käy missään tai tee mitään siistiä. Menen nukkumaan viimeistään klo 22:30 ja herään kuuden maissa (en tällä hetkellä toki omasta tahdostani, mutta ennen vauvaakin heräsin tosi aikaisin). Katson telkkaria ja teen ruokaa. Pullantuoksuinen en ole, koska en osaa leipoa pullaa. Mutta nykyään olen todella tylsä ja tavallinen äiti-ihminen. Osaan arvostaa tavallista, toimivaa arkea, joka rullaa omalla painollaan hyvin ennalta-arvattavasti ja olen siitä hyvin onnellinen.

Olen toki myös kiireisempi ja tuntuu, että en riitä mitenkään kaikkeen, mihin pitäisi, koska lapsia on kaksi, on mies ja koira, työt pitää tehdä ja kodissa on enemmän siivottavaa. Ystäviä ei todellakaan ehdi nähdä juuri koskaan, kun taas parikymppisenä meillä oli nuorten äitien treffit vähintäänkin viikottain. Asun kauempana keskustasta, joten kaikkialle menemiseen menee tosi paljon aikaa. Huolet ovat myös isompia, kun on asunto- ja autolainaa sekä esiteini-ikäinen tytär.

Kolmekymppinen äiti menossa lapsensa kanssa ravintolaan.

Parikymppisenä äidiksi tuleminen pakotti minut aikuisuuteen, mikä oli aivan tervetullut seuraus. Nyt uudella kierroksella olen pehmentynyt ja oppinut sietämään väsymystä ihan eri tavalla kuin ennen. Voisin siis sanoa, että omalla kohdallani vuodet ovat parantaneet ja kypsyttäneet minua ja äitiyttäni mukavasti.

JAA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.