Plain Riden monitoimimies Westerlund: Kraut on täysin loppuunkaluttu sana

0

Rotosrock: Plain Ride, Riutta ja Mighty Mate, 45 Special, perjantai 5.12.2014

Janne Westerlundista on moneksi. Aikuisikään ehtineet marginaaliräminän ystävät muistelevat lämmöllä Sweetheartia. Nykyisin mies tunnetaan Circlen riveistä, sekä maan mainion Plain Riden johtohahmona. Pahkin vuoden parhaat levyt -työryhmä onkin valinnut Plain Riden Skeleton Kitesin tämänvuotiselle listallensa itseoikeutetuin ansioin. Hep hypnoottisen, jopa eeppisiin mittasuhteisiin äityvän folkin ystävät!

Pahki jutteli perjantaina Plain Riden kanssa Ouluun saapuvan Westerlundin kanssa erinäisistä seikoista.
 

Plain Riden musiikki määritellään usein hauskasti krautfolkiksi. Minkälaisen mutkan kautta sellaista musiikkia tulee ryhtyneeksi tekemään?

Vaikka kraut on täysin loppuunkaluttu sana, oli kyseiseen genreen ympätyillä bändeillä monia ajatuksia joista on hyvä itseään välillä muistuttaa: uuden etsiminen, rajojen rikkominen, tunnelman korostaminen teknisyyden sijaan. Plain Rideä perustettaessa haimme aiempia bändejämme akustisempaa ja välittömämpää ilmaisua, siitä juontuu toi folk-puoli. Lisäksi taidan pohjimmiltani olla tarinankertoja, esim. balladiperinne inspiroi mua paljon. 
 

Jos nyt joku nuori lukija sattuisi innostumaan mainitusta lajityypistä, mitkä olisivat perusteokset, joista kannattaa aloittaa tutustuminen?

Itselleni tärkeitä teoksia ja artisteja on niin järjetön määrä, että mainitsen vain mitä yks kaks tulee mieleen…

Can ilman muuta on merkittävä bändi, jopa sliipatulla loppupään tuotannolla on hetkensä. Popol Vuhin Letzte Tage – Letzte Nächte on kerrassaan maaginen ja mulle läheinen levy. Samoilta ajoilta löytyy ranskalainen Malicorne, jonka progefolkista pidän paljon. 
 

On vaikea olla kuulematta yhtäläisyyksiä Plain Riden Skeleton Kitesin ja Circlen Leviatanin välillä. Vaikuttaako Circle Westerlundiin vai Westerlund Circleen?

Circle on kyllä sellanen pallokerho, että kaikkien ajatukset sinkoilee varsin estoitta. Siitä syntyviä virikkeitä tulee hyödynnettyä kaikessa tekemisessä. Leviatanilla otin ehkä tavallista enemmän vastuuta lauluosuuksista, se toki lähentää levyn soundia melko samoihin aikoihin valmisteltuun Skeleton Kitesiin. 

Ole hyvä ja luettele kaikki yhtyeet ja projektit, joissa soitat tai olet soittanut?

Apua… Sweetheart, Chainsmoker, Circle, Ektroverde, Pharaoh Overlord, Plain Ride, Itäväylä, Riitaoja, Sumuisten Vuorten Gorillat, Sunburned Circle, Rhys Chatham (Guitar Trio -esitys), Flaming Sideburns (solistivierailu), Arto Muna & Millennium, The Lousy Lovers, Kehittymättömät ufot (soundtrack Jyrki Nissisen sarjakuvakirjaan), Bensiini (pääosin porilainen noisebändi, levy tulee ensi vuonna), Ydinontelo/Hollow Core (impro-kitaratrio)… Sitten on vielä soolohommat, kakkos-LP ilmestyy tammikuussa. 
 

Laulusi on yhtyeestä riippumatta varsin tunnistettava. Kuinka löysit äänesi?

Oon aina ollut kiinnostunut sellasista epälaulajista kuin vaikka Mark E. Smith tai John Lydon. Nämä antoivat aikoinaan uskallusta ylipäätään avata suuni, lisäks yritän ihan sivistyksenkin takia kuunnella mahdollisimman erilaisia laulajia. Loppujen lopuksi se oma ääni kai löytyy ihan vaan tekemällä paljon. 
 

Olisiko mitenkään mahdollista, että häikäisevän loistava Sweetheart tekisi paluun? Tekosyitäkin löytyisi, taitaa Ordinary Family Visits Hell -levy juhlia tänä vuonna kaksikymppisiä ja parin vuoden päästä Intoxicated Boom Boom.

Tää kysymys nousee esille aika ajoin, ja äijien kanssa ollaan päätetty että antaa Mielitietyn maata rauhassa. En innostu edes omien suosikkibändieni uusintakierroksista, joten motivaatio jälkilämmittelyyn on parhaimmillaankin heikonlainen. 
 

Onko tämän hetken kotimaisessa rockmarginaalissa touhuamisessa mitään eroa kahdenkymmenen vuoden takaiseen? Oliko silloin kaikki paremmin?

Suurena linjana näkisin, että isot levy-yhtiöt ovat menettäneet pönäkkää portinvartija-asemaansa ja pienkustanteisiin suhtaudutaan aivan toisella vakavuudella kuin aiemmin. Punk tekemisen meininkinä jaksaa porskuttaa, se on varsin miellyttävää huomata. Keikkailu on sinänsä varsin samanlaista kuin ennenkin, mitä nyt järjestäjät tiedostavat vähän paremmin että muusikotkin mielellään joskus syövät ja niillä on ihan oikeasti makuaisti.

JANNE NYYSSÖNEN
pahki(at)kaleva.fi 

JAA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.