Monitoimikitaristi Jesse Heikkinen ja kevyesti irstas keskisormen liplatus

2
Kuva: Annu Karjalainen

Huhuh! Haluatko kuulla tällä viikolla Jesse Heikkisen kitaransoittoa? No, siihen tarjoutuu puolenkymmentä mahdollisuutta Oulun kulmilla ja lisäksi yksi Helsingissä, sillä Heikkinen on varsin kiireinen kaveri ja oikea monitoimikitaristi. Mutta kuinka monta bändiä 25-vuotiaalla oululaisella oikeastaan on, ja miksi hän kutsuu isäänsä kommunistihuorapukiksi?

Pahki otti selvää.

Millä keikoilla soitat tällä viikolla?

Tällä viikolla ollaan tiistaina (9.heinäkuuta) 45-specialissa Tanja Torvikosken ja lauluyhtye Blackbirdsin kanssa. Torstaina ensin Funksonit soittaa Jumprun patiolla, josta kipitän taas nelivitoseen esiintymään Jukka Takalon Maakisen mysteeritrion riveihin. Perjantaina hyppään junaan ja käyn mutkan Helsingin LeBonkissa soittamassa Kauko Röyhkän kanssa, lauantaina puksuttelen aamujunalla takaisin Ouluun, käyn puolen päivän jälkeen soittamassa Soiva siili-yhtyeen kappaleita rotuaarilla ja viikko huipentuu lauantai-iltana Haukiputaan Navetta-ravintolaan, jossa pidetään Maakisella mysteeritriolla ihan julumetun kovat tanssit.
 

Luettele kaikki bändit ja projektit, joissa soitat.

Aakkosjärjestyksessä: Bruce Dickinson Quartet (tai Quintet), Depth Beyond One’s, Dimi, Funksons, Jukka Takalon Maakinen mysteeritrio, Kauko Röyhkä & The Boots, Madhatter, ’Nuff Said, Olli PA & Jesse Heikkinen Nylon Beats (nimi vielä vähän auki), Vastarannan siili sekä läjä erilaisia studioprojekteja ja nimettömiä viritelmiä. Varmaan sieltä joku saattoi unohtua, toivottavasti kukaan ei loukkaannu kovin verisesti.

Mitä niistä pidät itse "päätyönäsi"?

Mitään tiettyä "päätyötä" ei ole. Funksons ja Madhatter ovat ehkä jossain määrin lempilapsia, koska sävellän näille bändeille biisejä itse. Mutta kaikissa on mukava saada soittaa. Se on etuoikeus päästä tekemään töitä monenlaisten hyvien muusikkojen kanssa.

Taisin bongata sinut ensi kerran Jukka Takalon bändistä parisen vuotta sitten. Miten päädyit Takalon joukkoihin?

Haukiputaan Juanesia ja meikäläistä yhdistää Martinniemen kylä. Sitä kautta Jukka kait tiesi meikäläisestä ja pari vuotta sitten kysyi minua bändiinsä – trendikkäästi Facebookin välityksellä. Jukalla oli juuri ilmestynyt Vastarannan laulut -levy ja hinku saada nuori bändi kasaan ja keikkailemaan. Ensimmäisen kerran taidettiin soittaa koko bändillä yhdessä pari tuntia ennen ekaa keikkaa.
 

Miten kuvailisit oululaista musapöhinää tällä hetkellä? Onko olemassa tiettyjen tyylien ympärille syntyneitä "skenejä"? Onko bändejä, jotka voisivat breikata kansallisesti?

Oululainen musiikkikulttuuri voi todella hyvin. Treenikämppätilanne tosin on tällä hetkellä Oulussa huono, siihen pitäisi saada joku roti. Täällä on monipuolista tarjontaa ja paljon osaavaa porukkaa. Tottahan se on, että Oulu on yhä metallikaupunki, mutta aivan yhtälailla se on nykyään myös pop- ja rockkaupunki. Mitään kuppikuntia tai jännitteitä bändien välillä ei ole, vaan täällä jeesataan toisia ja ilmapiiri on muutenkin kannustava. En jaksa käsittää, miksi jossain muualla saatetaan olla kateellisia siitä, kun joku toinen saman kylän bändi menestyy. Näissä hommissa se ei ole keneltäkään pois ja täytyy muistaa, että musiikki ei ole kilpauintia. Meillä on todella paljon kovan luokan bändejä, joille olisi varmasti tilausta ulkomailla. Satellite Stories on jo avannut portit kansainvälisille markkinoille ja voisin aivan hyvin kuvitella vaikkapa Scenesin tai Stachen saavan suosiota Suomen ulkopuolelta. Viimeistään sitten, kun meillä Madhatterilla tulee debyyttilevy ja räjäytetään koko maailman tajunta, muutkin oululaisbändit varmasti huomataan.

Kaupungilla liikkuu huhu, että olet sukua Narttu-kitaristi Jarmo Heikkiselle. Pitääkö paikkansa? Jos pitää, miten tämä yhteys on vaikuttanut siihen, millainen kitaramies Jesse Heikkinen on?

Nartun erästä livetaltiointia lainaten: "Meikattu kaunotar, kommunistihuorapukki, Jarmo Heikkinen" on minun isäni. Siinä on semmoinen henkilö, joka on vaikuttanut meikäläisen kitaransoittoon enemmän kuin kukaan muu. Siltähän minä oon pölliny kaikki parhaat licksini ja kevyesti irstaan "oikean käden keskisormella liplatus"-soittotekniikan.
 

Mikä tai kuka innosti sinut tarttumaan kitaraan alunperin?

Siitä saanee syyttää juurikin tuota samaista meikattua kaunotarta. Musiikki on ollut lapsesta asti aika isossa roolissa minun elämässä. Molemmat vanhempani soittavat ja laulavat. Kitara ei kuitenkaan ollut meikäläisen eka soitin, vaan aloitin soittohommat rummuilla. Jossain vaiheessa olin tykittänyt tarpeeksi tuplabasareilla ja siirryin koskettimiin. Se taas oli vähän liian hiplailua, joten seuraavaksi siirryin kitaraan. Kun sain ekan sähkökitarani, juoksin innoissani isäukon luokse kysymään "miten tätä vingutetaan?". Opin sitten vinguttamaan ja vielä nykyäänkin minä sitä vingutan.

Steve Vai, Jimi Hendrix vai Django Reinhardt?

Kaikista kolmesta löytyy mahtavia puolia, mutta Jimppaa ei voita kukaan. Vai on uskomattoman taitava ja musikaalinen soittaja, Django uskalsi soittaa älyttömiä juttuja mitä muut ei, mutta Jimin asenne ja tyyli on vielä nykyäänkin saavuttamattomissa. Jimi on kunkku.

Jos ei kukaan äskeisistä, kuka sitten?

Kyllä se on se Jimi. Mutta maininnan ansaitsevat ainakin David Gilmour, Brian May ja Billy Gibbons. Gilmourin melodisuus, tunne ja soundit pistää isonki miehen itkemään. Vejäppä ite Comfortably Numbiin parempi soolo. Brian Mayn soiton taas tunnistaa missä ja milloin vaan. Billy Gibbonsin armoton fuzzi on kuin mehiläispesä pään sisällä. Jazzmiehistä John Scofield on meikäläisen ehdoton suosikki, sillä ei ole kiire mihinkään.

Alexi Laiho, Esa Pulliainen vai Jukka Tolonen?

Kaikki ovat vaikuttaneet soittooni aika paljon. Minun ensimmäinen ihan "oikea" keikka oli kuutosluokan päättäjäisjuhlissa Kempeleen Ylikylän koululla. Me soitettiin setillinen Children of Bodomia vaikka äänenmurroski oli vasta haave ja hissit vielä kattohuoneistossa. Jos jollain lukijalla sattuu olemaan tallenne siitä, niin minä haluan sen ehottomasti! Pulliainen on rautalankahommissa ihan maailmanluokan jätkä ja Tolonen oli aikoinaan Suomen kovin kitaristi.

Jos ei kukaan äskeisistä, kuka sitten?

No tämä ei varmaan tule kovin suurena yllätyksenä, se on Jarmo Heikkinen. Kuunnelkaapa vaikka Kauko Röyhkän Pikku Enkeli -levyä.

"More is more", lausui kitaravirtuoosi ja filosofi Yngwie Malmsteen. Onko se totuus kitaransoitosta?

Suomalaisilla on Matti Nykänen, ruotsalaisilla Ynkkä. Niiden pitäisi kirjoittaa kirja yhdessä. Yngwie raukka on kyllä valitettavasti aivan väärillä jäljillä. Kuka tahansa voi reenata nopeaksi soittajaksi ja vetästä "tuhat ääntä sekunnissa" -tyyppisen tapping-soolon. Mutta soitappa mielenkiintoinen soolo yhdellä sävelellä pitkinä nuotteina. Kyllä minä ainakin arvostan siinä onnistuvia soittajia enemmän ku päättömiä tiluttelijoita.

Anna kolme levysuositusta aloitteleville kitarasankareille?

Pink Floyd – The Dark Side of the Moon, Jimi Hendrix – Are You Experienced ja John Scofieldiltä melkeinpä mikä vaan.

Millaista musaa Jesse Heikkisen soololevylle tulisi?

Haluaisin tehdä todella kovasti elokuvamusiikkia (jos joku lukijoista tuntee Tarantinon, niin saa vinkata). Yksi soololevy voisi olla sellaista Ennio Morricone -tyyppistä maalailua, toinen taas Kummelille kumartavaa fuusiojatsia. Molemmille levyille löytyisi jo biisejäkin, ehkä ne joskus pääsevätkin eetteriin.
 

JANNE NYYSSÖNEN
pahki@kaleva.fi 

JAA

2 KOMMENTTIA

  1. On se jännä että lähes jokaisessa kitaristia koskevassa jutussa haukutaan Yngwie Malmsteen vaikka kyseinen äijä on yks merkittävimpiä tyyppejä kevyessä musiikissa ikinä??? Hän myös SÄVELTÄÄ äärettömän hienoja biisejä ja keksi mm. oman genren musiikkiin (sankarihevi, tai mikä se nyt onkaan mitä tuhannet apinoivat tänä päivänä)…!

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.