Miten musta tuli mää – Lotta Jääskelä

Miten musta tuli mää

1
Kuva: Jarmo Kontiainen

Juttusarjassa paikalliset musiikki-ihmiset paljastavat elämänsä käänne- ja kohokohdat musiikin muodossa. Tällä kertaa vuorossa on raahelaislähtöinen Lotta Jääskelä, joka muutti vastikään monen Oulussa vietetyn vuoden jälkeen pääkaupungin sykkeeseen. Jääskelä on julkaissut kaksi albumia: It’s About The Feeling (2007) ja Blue Autumn (2009). Kolmas albumi on tekeillä ja ilmestynee ensi vuoden puolella.

"Toisin kuin useimmat tämän palstan top 5 -listauksen tehneet, totean tehtävän yllättävän helpoksi. Ei se, etteikö maailmaan mahtuisi loputtomasti hienoa musiikkia, mutta lähestyn tehtävää sellaisten musiikillisten kokemusten kautta, joiden myötä jotain erityistä on tapahtunut minussa. Jotain sellaista, mikä on ohjannut minua musiikintekemisen pariin tai vienyt minua jollain lailla musiikillisesti eteenpäin. Harkitsin ”luuranko kaapissa” -kohdan (toim. huom. ks. kohta 2.) laittamista pitkään", Lotta aloittaa ja jatkaa itse listaan, joka sisältää hienon musiikin lisäksi villejä paljastuksia muun muassa postimerkkeilystä.

1. Anneli Saaristo: Appelsiinipuita aavikkoon -kappale

Ensimmäinen vinyylilevy.

Olin 7-vuotias, kun sain ensimmäisen vinyylilevyn. Sitä edelsi tapaus, jossa huomioni kiinnittyi keittiömme radiossa soivaan kappaleeseen. Kävelin musiikin luo ja kuuntelin tarkkaan. Kysyin laulun nimeä esittäjineen isältäni, jolta sain vastauksen. Kyseessä oli Anneli Saariston tuolloin 1990-luvun alussa tuoreen Appelsiinipuita aavikkoon -albumin nimikkobiisi. Pari hetkeä myöhemmin isäni osti minulle albumin Kokkolasta, missä piipahdimme sukulointireissulla. Albumi tuntui ”isojen tyttöjen” levyltä. En takuulla liipannut läheltäkään kohderyhmää ikäni puolesta, en ehkä vieläkään, mutta olen edelleen samaa mieltä kuin kaksikymmentä vuotta sitten: Appelsiinipuita aavikkoon –kappale on hieno teos. Saariston lauluäänelle en ole koskaan lämmennyt ja onkin kiintoisaa, että olen kyennyt kuulemaan kauniin teoksen äänen takaa jo seitsemän vuoden ikäisenä.

2. Richard Clayderman: Ballade Pour Adeline

Luuranko kaapissa.

Minulla oli lapsena kaksi erikoista harrastusta. Ensimmäinen oli postimerkkikerho, johon kuului minun ja samanikäisen ystäväni lisäksi vain vanhoja miehiä. Vielä erikoisempi harrastukseni oli käydä yksin (olin tuolloin noin 10-vuotias) kotikyläni kirjastossa, lainata Richard Claydermanin levy ja mennä kuuntelemaan sitä musiikinkuunteluhuoneeseen luurit päässä. Lainasin aina sen saman levyn, josta löytyy Ballade pour Adeline -kappale. Toisin kuin Appelsiinpuita aavikkoon –kappaleen kanssa, kuunnellessani nyt Claydermania päällimmäinen tunne on korvien punotus. Ballade Pour Adeline sattuu kuitenkin olemaan ensimmäinen kappale, jonka opettelin (pelkistettynä versiona) kuulonvaraisesti, ja ryhdyin soittamaan pianolla. Siitä lähti kuultujen melodioiden ”apinointi”, mikä johti muutama vuosi myöhemmin siihen, että aloin kehitellä myös omia melodioita.

3. Jeff Buckleyn kautta Lenorad Coheniin: Hallelujah

Ensimmäiset musiikkikyyneleet.

Yläasteella tein enemmän omia biisejä kuin kuuntelin toisten, eikä minua kiinnostanut ottaa siinä vaiheessa selvää ”hyvästä musiikista”. Lukioikäisenä korvani avautuivat, kun ystävystyin sattumalta musiikkiorientoituneiden henkilöiden kanssa ja tutustuin minua miellyttävään musiikkiin heidän kauttaan.

Kerran istuin ystäväni olohuoneessa, joimme teetä hänen äitinsä kanssa ja juttelimme. Jossain kauempana oli soinut joku minulle tuntematon levy jo tovin, mutten kiinnittänyt siihen huomiota sen enempää. Taustalla kuului hiljaa Jeff Buckleyn Grace-albumi, minkä sain tietää hetkeä myöhemmin. Kun Buckleyn versio - Leonard Cohenista en ollut vielä siinä vaiheessa kuullut – Hallelujah-kappaleesta alkoi soida, minun oli keskeytettävä lause ja käveltävä mankan luokse.

Istahdin lattialla olleen soittimen eteen ja kuuntelin hiljaa. Aloin kyynelehtiä – siitä liikutuksesta, että se oli juuri sillä hetkellä kauneinta, mitä olin koskaan kuullut. Ilman Jeff Buckleytä en ehkä olisi löytänyt niin pian Leonard Cohenia, jonka tuotannosta on tullut minulle erittäin lämmin ja pitkäaikainen ystävä.

4. Ane Brun

Oma lauluääni hakee uutta suuntaa.

Kun olin julkaissut kaksi albumia, löysin Ane Brunin. Onneksi. Kolusin hänen tuotantoaan paljon ja näin laulajattaren myös livenä. Joskus sitten näiden onnenkantamusten jälkeen demotin kolmannen albumini ja soitin ystävälleni uutta materiaalia. Hänen ensimmäinen kommenttinsa oli: ”Hyvällä tavalla kuulee, että olet kuunnellut paljon Ane Brunia.” Hän jatkoi kertomalla lauluääneni kehittyneen ja imeneen vaikutteita mm. Brunilta. Olin yllättynyt, sillä sen oli täytynyt tapahtua täysin tiedostamattani. Niin varmasti olikin. Luotan kyseisen ystävän korviin sataprosenttisesti, ja minun tekeleille sekä lauluäänelle Ane Brun on tehnyt varmasti ainoastaan hyvää.

5. Feist: Graveyard

Uusi herääminen.

Jossain vaiheessa se tuli, musiikillinen ähky. Joka tuutista tulee niin paljon informaatiota, ettei kaikkea jaksa ottaa vastaan. Ei joka hypetyksestä tarvitsekaan innostua, mutta tietyntyyppiselle musiikille saattaa antaa useamman mahdollisuuden. Niin kävi muun muassa Feistin kanssa, jälleen kerran onneksi. Tai no, enhän kuullut kyseistä neitokaista suinkaan niihin aikoihin, kun hän julkaisi ensimmäiset levynsä, vaan tyypillisesti vasta vähän myöhemmin.

Kun ensimmäisen kerran törmäsin artistiin, syötin nimen YouTubeen ja kuuntelin muutaman satunnaisen kappaleen. Jonkin aikaa klikkasin uusia ja taas uusia biisejä, mutta sitten luovutin. En innostunut.

Meni pitkän aikaa ja annoin uuden mahdollisuuden kun hän julkaisi Metals-albumin syksyllä 2011. Törmäsin ensimmäiseksi Get it wrong, get it right -nimiseen YouTube-pätkään. Olin kuin ällikällä lyöty: miten voi olla mahdollista, etten innostunut tästä aiemmin!? Nyt olin ihan pähkinöinä. Se oli siinä, ajattelin. Kesällä 2012 kuulin tämän kanadalaisen herkkupaloja livenä Helsingin Flow Festival -tapahtumassa. Näin esiintyjän, jolla on koko paketti kohdillaan. Siinä oli jotain, mistä haluaisin huomata saaneeni vaikutteita seuraavaksi.

Lopuksi livepätkä Lotan vierailusta Posies-yhtyeen keikalla Oulun Qstockissa kesällä 2011. Biisinä Posiesin Licenses to Hide.

HEINI STRAND

pahki@kaleva.fi

1 KOMMENTTI

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.