Absoluuttisen totuuden perässä

2
Hannu Iso-Oja

Rovaniemeläislähtöinen (kuten Lapin Kansakin aloittaisi juttunsa) Absoluuttinen Nollapiste kiskaisi torstai-iltana Nelivitosessa uransa 24:nnen keikan Oulussa. Esitys osoitti, että bändillä on Oulussa lähes kotikenttäetu.

Komean keikan ja ihastuttavan tasalukeman (kyllä, 24) kunniaksi Pahki ahmi kaikki Absoluuttisen Nollapisteen levyt uudestaan ja laati oman arvionsa niistä. Bändi alkaa kuulua Suomessa harvinaisten tapausten joukkoon: kaksi vuosikymmentä aktiivista toimintaa, 11 studioalbumia plus muita härpäkkeitä ja vankka kulttisuosio.

Soundi-lehti on aina antanut Absoluuttiselle Nollapisteelle neljä tähteä, mutta Pahkin skaala on laveampi. Varmuuden vuoksi käyttöön otettiin myös puolikkaat tähdet. Olkaa absoluuttisesti eri mieltä.

Neulainen Jerkunen (1994)

Riemastuttava, hämmentävä, omaperäinen, absurdi, velmu, epäkesko, yllättävä, tolkuton, amatöörimäinen, lukiolainen, nörttimäinen – siis yksi kaikkien aikojen erikoisimmista suomalaisen rockin esikoislevyistä. Harvoin – jos koskaan – voi kuulla radiosta hittipotentiaalia tihkuvan sävellyksen, jonka alkaa sanoilla "nekrofilia miellyttää" ja on nimeltään Rarmos Ybrehtar. Edelleen yhtä riemastuttava.

****(*)

Muovi antaa periksi (1995)

Tommi Liimatan oudot huomiot maailmasta jatkuvat ja absurdismi kukoistaa Neulaisen Jerkusen tavoin. Nämä kaksi ensimmäistä levyä loivat bändille uskollisen kannattajakunnan kivijalan, joka on kestänyt. Myös Muovi antaa periksi on runsaudessaan ja rikkaudessaan vilpitön. Instrumentaali Olen pahoillani sisältää selviä aihioita tulevaisuuden Nollapisteestä.

****(*)

Simpukka-amppeli (1998)

Lapsuuden loppu ja hyvästit Rovaniemelle. Jälkikäteen katsottuna Simpukka-amppeli on välityö, joka on silta ensimmäisistä levyistä Suljettuun. Rönsyilyn sijasta rokataan tiiviisti ja ehjästi, mutta edelleen ohuilla soundeilla. Kulkee hyvin, mutta ei nouse lentoon.

***

Suljettu (1999)

Klassinen teemalevy, kotimaisen progepopin klassikko. Voimakkaan lyyrinen kokonaisuus, jota on Pahkissa käsitelty tarkemmin täällä. (Jos linkki ei aukea, juttu löytyy toukokuun blogiarkistosta.)

*****

Olos (2001)

Historia tuomitsee sinänsä kivan Oloksen väliinputoajaksi Suljetun ja Nimi Muutetun puristuksessa. Ei tullut progea, tuli poppia. Kevyempi kokonaisuus, jonka onnistunut alku hyytyy levyn keskivaiheilla. Tietynlainen vedenjakaja yhtyeen tuotannossa, sillä Liimatta ottaa teksteissään ison askeleen kohti tiiviimpää ja maltillisempaa ilmaisua.

***(*)

Nimi Muutettu (2002)

Soundillisesti harppaus ja suunnanmuutos Absojen uralla. Monipuolinen, pehmeän iso ja rikas äänimaailma. Jumalan ja ihmisen suhteen terävää pohdiskelua. Pyhä Nynny, Ipswich, Irene Kaktus ja Liukuovet (kun patsas päätetään siirtää) ovat yksittäisinä kappaleina bändin uran tähdistössä.

*****

Seitsemäs sinetti (2003)

Kitaristi Aki Lääkkölä uskaltaa ottaa hallitsevan roolin tällä ja seuraavalla albumilla. Äärimmäisen tyylitajuinen ja monipuolinen Lääkkölä on todennäköisesti Suomen tuntemattomin huippukitaristi. Seitsemäs sinetti on muodollisesti pätevä ja raikas, mutta se ei ole pystynyt koskaan lopullisesti hurmaamaan. Puoli tähteä putosi kalkkiviivoilla, vaikka Käsitys lapsenlapsista on ihastuttava.

***(*)

Mahlanjuoksuttaja (2005)

Vahvasti teemallisia aineksia sisältävä levy, jonka voisi ristiä Suljetun pikkuveljeksi. Soundillisesti kehittyneempi kuin Suljettu, mutta biisimateriaali ja ideat eivät aivan yllä samalle tasolle. Lääkkölän kitarointi on poikkeuksellisen mehukasta.

****

iiris (2007)

Ensimmäinen todellinen pettymys. Sanoitus- ja sävellysvastuun jakaminen ei toimi. Janne Hastin koskettimet ovat saaneet ison siivun soundista, mutta komeita muskeleita esitellessään levy ei tunnu luontevalta tai pakottamattomalta. Tätä albumia suosittelisin viimeiseksi, jos joku ummikko haluaisi oppia, millaista musiikkia Absoluuttinen Nollapiste soittaa. On kuin 1970-luvun progebändi olisi eksynyt 1980-luvun puolelle.

**(*)

Musta hiekka (2009)

Muutamat viehättävät sovitukselliset ideat esimerkiksi perkussioissa eivät pelasta tasalaatuisen keskinkertaista materiaalia. Tekstit palaavat tasolleen, mutta muuten levyä vaivaa ponnettomuus. Loppuun sijoitetut Musta viisari ja Voiko lämmin kesäyö olla muuta kuin levoton? antavat viitteen paremmasta.

***

Pisara ja lammas I (2012)

Tulevaisuus näyttää tämän proge-oopperan ensimmäisen osan lopullisen paikan, mutta ensimmäisen kuukauden jälkeen tuntuu kuin tuttu ihminen olisi soittanut ovikelloa ja palannut kotiin. Kuinka moni bändi pystyy luomaan tässä vaiheessa uraa näin verevän, elinvoimaisen ja idearikkaan levyn? Ykköslevy antaa lupauksen Absoluuttisen Nollapisteen uran aktiivisesta ja relevantista kolmannesta vuosikymmenestä.

****(*)

KAI NEVALA

pahki@kaleva.fi

2 KOMMENTTIA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.