Voitaisiinko kiusaaminen ottaa vihdoinkin vakavasti?

0
Kuva: Linus Schütz

Valitettavan moni lapsi ja nuori joutuu kohtaamaan koulussa kiusaamista. Yksille se on silmälaseista haukkumista, toisille pelkoa siitä, kuka lyö seuraavaksi ja kolmansille luodaan tunne siitä, etteivät muut oppilaat havaitse heidän olemassaoloaan.

Vaikken itse opettajaksi aiokaan kouluttautua, on opettajan ura monelle alani opiskelijalle suunnitelmissa. Nykyään kiusaamiseen ei suhtauduta riittävällä vakavuudella, mutta jospa te tulevaisuuden opettajat ja vanhemmat korjaisitte asian.

Sanaan kiusaaminen liittyy valitettavan kepeä sävy. Koulun pinnassa ja lapsen toimesta tapahtuvana pahoinpitely ei ole pahoinpitely – se on vain koulukiusaamista. Sen sijaan, että asioista alettaisiin puhua oikeilla nimillään, yritetään tätä asioita keventävää asennetta ujuttaa työyhteisöihinkin: työpaikkakiusaaminen ei kuulosta läheskään yhtä vakavalta kuin esimerkiksi jonkun kohteleminen epäoikeudenmukaisesti muun työyhteisön toimesta.

Sanan kiusaaminen alle mahtuu esimerkiksi mielikuva harmittomasta leikinlaskusta, jolle lopulta nauravat sekä sanoja että kohde. Toisaalta sillä voidaan myös viitata henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan, joka voi parhaimmillaan johtaa mielenterveysongelmiin tai erilaisiin fyysisiin ongelmiin.

Joissain tapauksissa kiusaaminen jatkuu koko koulunkäyntiajan esikoulusta tai ala-asteelta toisen asteen koulun loppuun asti. Tässä puhutaan siis helposti reilusti yli 10 vuodesta, joka muodostaa tässä vaiheessa ylivoimaisesti suurimman osan nuoren elämästä. Sen lisäksi, että kyseessä on pitkä aika, mahtuu kyseiselle ajanjaksolle useita ihmisen elämän tärkeitä kehitystehtäviä, kun esimerkiksi identiteetti lähtee muodostumaan uudelleen teini-iässä. Jokainen voi varmasti päätellä, että mikään kiusaamiseksi laskettava ei tee identiteetin muotoutumiselle hyvää.

Koulujen mahdollisuudet puuttua kiusaamiseen ovat valitettavan heikot ja monet keinot, joilla siihen yritetään puuttua ovat riittämättömyydessään suorastaan säälittäviä. Uskaltaisin väittää tämän juontavan juurensa siitä, ettei kiusaamista oteta yksinkertaisesti vakavasti millään tasolla, ei lainsäädännössä, kouluissa eikä kodeissa, joista viimeisimmästä tapakasvatuksen kuuluisi kummuta. Esimerkiksi kiusaavan lapsen vanhemmat eivät välttämättä halua puuttua lapsensa käytökseen, mutta kuinka asia muuttuisi, jos alettaisiin puhumaan lapsen rikollisesta käyttäytymisestä.

On valitettavasti mahdotonta karsia kaikki mahdollinen kiusaaminen, mutta uskaltaisin väittää, että asiaan suhtautuminen sen vaativalla vakavuudella tekisi paljon kiusaamisen esiintymiselle sekä etenkin sille, kuinka sen uhrit saisivat haettua apua. Asian olisi näyttävä myös poliisien puuttumisessa ja oikeuslaitoksen toiminnassa siten, että esimerkiksi pahoinpitelyt tutkittaisiin pahoinpitelyinä, vaikka kuinka olisivat tapahtuneet koulun välitunnilla. Jos nyt vaan oikeasti erotettaisiin leikinlasku ja väkivalta toisistaan.

Niia Junttila

Teksti on syntynyt opintoihin kuuluvalla suomen kielen ja viestinnän kurssilla.

 

JAA