Ei sittenkään lastentarhanopettajaksi: ― Mikä saa luopumaan unelmasta?

0

Henkilö hakeutuu opiskelemaan varhaiskasvatusta aikeenaan työskennellä lastentarhanopettajana. Kaksivaiheisen, vaativan pääsykokeen läpäistyään, tie unelmaan on auki. Koskaan tästä opiskelijasta, ei kuitenkaan tule lastentarhanopettajaa. Mitä tapahtuu selkeästi viitoitetulla matkalla?

Tiedetään, että osa varhaiskasvatusta opiskelemaan hakeutuvista käyttää valintaansa vain porttina varsinaiseen kiinnostuksen kohteeseensa, esimerkiksi luokanopettajan opintoihin. Kuitenkin suurin osa aloittajista aloittaa opinnot tähtäimessään nimenomaan lastentarhanopettajuus. Olisi kaikkien etu, jos toisilleen sopivat opiskelija ja opiskelupaikka kohtaisivat heti kerralla. Vuodesta 2016 asti on ollut voimassa ensikertalaiskiintiö, johon oikeutetut hakijat ovat etuoikeutetussa asemassa hakutilanteessa. Näin ollen kesken opintojen tai vaikka yhden tutkinnon jälkeen uudelle opintopolullehakeutujat voivat kohdata harmittavia häviämisiä hakutilanteessa, ensikertalaisten kiriessä ohi. Alanvaihtajat voivat joutua hakemaan useana vuonna peräkkäin, mikä on tietysti sekä kallista että turhauttavaa.

Jokainen opiskelupaikka on panostus myös yhteiskunnalta, esimerkiksi opintotukijärjestelmän ja lukukausimaksuttomuuden muodossa. Tulosodotus tähän panostukseen on yhteiskunnallisen vastuunsa kantava työntekijä, joka maksaa veroja jossain suhteessa yhteiskunnan panostukseen nähden. Yliopistot tiedekuntineen saavat myös osan tuloistaan valmistuneiden tutkintojen mukaan. Näiden matkalla pudonneiden tai sivupolun valinneiden opiskelijoiden tapaukset eivät siis ole merkittäviä vain yksilön oman elämän kannalta, vaan kiinnostavat laajemminkin. Yliopistot odottavat tutkintojen valmistumisia ja työelämä ammattitaitoista työntekijää, yhteiskunta veronmaksajaa. Yliopistokoulutuksen saaneista lastentarhanopettajista on huutava pula, ja yhteiskunta on pyrkinyt vastaamaan kysyntään lisäämällä koulutuksen vuosittaisia aloituspaikkoja, kaikkiaan tuhannella, vuosien 2018 – 2021 aikana. Oulun yliopiston osuus tästä on 100 uutta aloituspaikkaa. Tällä pyritään vastaamaan työmarkkinoiden kysyntään, mutta nähtäväksi jää, onko tämä panostus ollut riittävä tai edes oikeansuuntainen. Aloituspaikkojen suuri lisääminen on oletettavasti kallis investointi, ehkä tämä ei tuokaan toivottua tulosta? Entäpä jos villakoiran ydin löytyisikin muualta, kuten vastauksesta kysymykseen: miksi lastentarhanopettajuus ei houkuttelekaan kolmesta – viiteen vuotta yliopistossa opiskellutta varhaiskasvatuksen asiantuntijaa, opettajaa?

Myös nämä matkalla suuntaansa muuttaneet ansaitsevat saada äänensä kuuluviin, onhan kyse heillekin hukkaan heitetystä ajasta ja rahasta. Lisäksi heillä on sellaista tietoa, kokemusasiantuntijuutta, mikä voisi auttaa oikeille jäljille. Millaisia käännekohtia ja valinnan paikkoja opiskelija polullaan kohtaa? Löytyykö taustalta koulutusjärjestelmän heikkouksia? Kenties opinto-ohjauksessa tai pääsykoevalinnoissa on epäonnistuttu? Onko opetus ja opiskelujen tuki oikeanlaista? Miksi henkilö, jolla on ollut päämääränä lastentarhanopettajuus, päättääkin luopua aikeestaan? Näen ilmiön tällä hetkellä jonkinlaisena kannanottona, vahvempana kuin pelkkä tyytymättömyyden ilmaus; yksilö on käyttänyt aikaansa ja rahaa, kuten opintotukikuukausiaan opintoihin, edessä odottaa suhteellisen varma työllistyminen ja kuitenkin hän valitsee toisin. Alkuperäiseltä polulta poikkeamisia tapahtuu eri vaiheissa; heti opiskelujen alussa tai myöhemmin, joskus vasta työelämässä. Ratkaisut, mutta myös syyt ja tarinat niiden taustalla, näyttäytynevät moninaisina.  Näistä tarinoista ja ilmiöstä kaikkinensa olen kiinnostunut ja näihin kietoutuu maisterivaiheen opinnäytetyönikin.

Tutkimukseni tavoitteena on löytää vaikuttimia näiden ratkaisujen takaa, ymmärtää tätä keskeyttämistä ja suunnanmuutosta ilmiönä. Ilmiötä sellaisenaan voisi kuvata ”jaloilla äänestämiseksi”. Tutkimukseni pyrkii antamaan sille myös sanallista hahmoa, käyttämällä aineistona kerrottuja tarinoita kokemuksista lastentarhanopettajaksi tähtäävän polun varrelta. Juuri tällä hetkellä keskustelu lastentarhanopettajan työstä, palkkauksesta ja muista resursseista käy kuumana monilla sosiaalisen median ja myös perinteisen median foorumeilla. Kaikilla tuntuu olevan asiasta jotain sanottavaa, mikä on aina parempi kuin vaikeneminen. Medioiden piirtämän kuvan lisäksi tarvitaan myös tutkimuksen tarjoamaa näkökulmaa, vailla suuria tunteita ja kuohuntaa ja tähän tarpeeseen pyrkii oma pro gradu -tutkimukseni vastaamaan.

 

Teksti on kirjoitettu opintoihin kuuluvalla suomen kielen ja viestinnän kurssilla.

Anne Sironen, varhaiskasvatuksen opiskelija, Oulun yliopisto

JAA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.