Surua on tutkittu psykologian ja sosiaalitieteiden parissa jo useita vuosikymmeniä. Suru onkin mielenkiintoinen ja tärkeä aihe, sillä se koskettaa käytännössä kaikkia ihmisiä, ja surusta tuotettua tietoa voidaan hyödyntää erityisesti hoitoaloilla. Tiedosta voi olla hyötyä myös arjen tasolla oman ja muiden surun ymmärtämisessä ja kohtaamisessa.

Surututkimus on kuitenkin suurimmaksi osaksi hämmentävänkin suppeaa. Näkemykset surusta heijastelevat paremminkin länsimaista arvomaailmaa kuin varsinaisesti ihmisten todellisia kokemuksia ja surukäsityksissä korostuu prosessimaisuus, työ ja tarkoituksenmukaisuus.

Lupaavaan ja laaja-alaisempaan suuntaan surututkimus on mennyt Mari Pulkkisen väitöstutkimuksen ja sen pohjalta suuremmalle yleisölle kirjoitetun kirjan Surun sylissä myötä. Pulkkisen kirjoituksissa surusta puhutaan kokemuksena, ei poikkeustilana, ja hänen näkemyksensä ovat hyvä vastaisku surua medikalisoineelle tutkimusperinteelle.

Mari Pulkkisen näkemykset ovat äärimmäisen tervetulleita, ja hänen kirjoituksissaan näen paljon enemmän surun arkitodellisuutta kuin kokemusta typistävissä ja terveen ja epäterveen surun rajaa vahvasti maalailevissa psykologisissa malleissa.

Suru on tunne, ei prosessi

Minun silmääni on pistänyt mediassa erityisesti puhe surusta luopumisprosessina. Tällaisessa puheessa kaksi täysin erillistä joskin toisiinsa liittyvää asiaa nähdään yhtenä ja samana. Kun puhutaan nimenomaan kuolemaan ja menetyksiin liittyvästä surusta, (niin kuin surukeskustelussa sitkeästi tehdään), suru ja luopumisprosessi varmasti usein liittyvät toisiinsa. Mutta sama asia ne eivät ole. Jos surua välillä tarkasteltaisiin erillään kuolemasta, olisi asia varmasti kaikille päivänselvä.

Useammassakin yhteydessä väitetään, että suru auttaa hyväksymään menetyksen. Että se on ikään kuin surun tehtävä. Mutta onko tunteilla tehtävää? Menetyskokemuksiin liittyy monesti surun ohella – tai joskus kenties jopa sen sijasta – muitakin tunteita, kuten vihaa, katkeruutta tai helpotusta. Näitä tunteita ei käsitellä omina prosesseinaan vaan  korkeintaan osana suruprosessia.

Vaikka suru luultavasti onkin yleisin tunne kuolemamenetysten yhteydessä, ei silti ole erityistä syytä pitää surua erityisenä, muista poikkeavana tunteena. Menetykseen liittyvää tunteiden käsittelyä ei tarvitsisi nimetä hämäävästi yhden tietyn tunteen mukaan.

Sivuutetut surut

Surututkimukselta kaipaisin erityisesti sen huomioimista, ettei suru aina edes liity menetykseen. Kuolemiin liittyvä suru voi olla massiivista ja se herättää huomiota syystä, mutta surua, voimakastakin, sisältyy myös muihin tilanteisiin. Suru voi olla osa yksinäisyyden, syrjityksi tulemisen ja kiusatuksi tulemisen kokemuksia. Kun puhutaan surusta, ei näitä tilanteita yleensä huomioida.

Surun tarkastelu myös muuhun kuin kuolemaan liittyvänä tunteena avaisi uusia näkökulmia. Jos surun tehtävän ajatellaan menetysten yhteydessä olevan auttaa hyväksymään kuolema, mikä on surun tehtävä, kun lasta kiusataan koulussa? Onko silloinkin kyse prosessista?

Suru itsessään ei ole prosessi eikä sen käsittely ole työtä. Suru pitäisi rinnastaa ennemmin muihin tunteisiin kuin tiettyjä vaiheita sisältävään ja johonkin lopputulokseen pyrkivään tarkoituksenomaiseen prosessiin. Usein tutkimuksessa ja mediassa keskiössä onkin aivan muu asia kuin itse suru, ja surun nimellä puhutaan menetyksen kognitiivisesta käsittelystä. Kun vain yhdestä elämän suuresta kokemuksesta puhutaan suruna, sivuutetaan samalla kaikki se suru, joka liittyy muihin raskaisiin kokemuksiin.

Raiku Räsänen

Teksti on syntynyt opintoihin kuuluvalla suomen kielen ja viestinnän kurssilla.

JAA

1 KOMMENTTI

  1. Hvvä, ajatuksia herättävä kirjoitus. Kiitos!

    Mielenkiintoinen kysymys, onko tunteilla tehtävää ja mikä silloin olisi surun tehtävä.

    Surun taipumus muuttua sietämättömäksi houkuttelisi antamaan surulle samankaltaisen roolin kuin pahalle tai puutteelle: olla ponnahduslautana ajatukselle, että ”tarttis tehdä jotakin”.

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.