Istuja-ihmettelijä

0
(Andrea Shea/WBUR)

“Siinä se vain istuu ja ihmettelee.” Ärtynyt letkautus on varmasti tuttu kaikille, jotka vaipuvat usein ajatuksiinsa, eivätkä oikein jaksa piitata ympäristön hyörinästä.

Jos varttui työläisperheessä, sai tällaista kuulla tuon tuostakin. Ympäristössä, jossa näkyvää tekemistä arvostetaan eniten, istuva ja ihmettelevä vaikuttaa vetelykseltä. Se, joka vain istuu ja ihmettelee, ei tee. Hän ei toimi, joten hänen on oltava jumissa, rikki. Hänet on saatava kuntoon, korjattava, ja paras konsti siihen on työ.

Istuja-ihmettelijä jättää työn kernaasti ahkeremmille. Toisaalta hän ei koskaan varsinaisesti lepää, sillä ihmeteltävää riittää. Niinpä hän istuu tarmokkaasti päivästä toiseen, mutta tämä ei ole mitään ulkoisen pakon alla tapahtuvaa toimintaa. Istuminen ja ihmettely seuraavat sisäisestä palosta. Ne ovat yksilön omista aivoituksista kumpuavaa luovaa työskentelyä, eivät työtä sen perinteisessä, elannon hankkimiseen ja kapitalistin rikastuttamiseen liittyvässä merkityksessä.

Istuja-ihmettelijää ilskottaa villinä rehottava markkinatalous, urheilu ja kaikenlainen aivoton jeppismeininki. Hänen näkökulmastaan historian suurin virhe on korostaa lihaksia älyn kustannuksella. Kun lakkaamme istumasta ja ihmettelemästä, tyhmenemme ja menetämme otteemme. Elämmekin nykyään kulttuurissa, jossa öljytyt muskelit ja piukeat pakarat tuovat kantajilleen prestiisiä. Istuja-ihmettelijä on ylpeä reliikki ajalta, jolloin sivistystä vielä arvostettiin ja kädet viuhtoen selittävät intellektuellit kävivät seksisymboleista.

Istuja-ihmettelijä pysyttelee enimmäkseen paikallaan ja toimii, jos on toimiakseen, mieluiten yksin. Toisinaan istuja-ihmettelijä voi kuitenkin innostua matkustamaankin ja tällöin hän tapaa mielellään kaltaisiaan; miellyttävässä seurassa istuminen ja ihmetteleminen sujuu siinä missä soolonakin.

Istuja-ihmettelijätkin muodostavat yhteisöjä. Nämä ovat kuitenkin aina enemmän tai vähemmän kuviteltuja tai virtuaalisia, ja aina melko löyhiä. Istuja-ihmettelijät ovat tietoisia kaltaistensa olemassaolosta, mutta heillä ei ole tarvetta olla näiden kanssa jatkuvasti tekemisissä. Jungiin ja populaaripsykologiaan hurahtaneet kuvailisivat istuja-ihmettelijää introvertiksi.

Istumaihmettely on päämäärä itsessään. Sen lisäksi, että sen tuloksena voi syntyä merkittäviä ajatuksia, se on näennäisessä passiivisuudessaan vallankumouksellista. Istuja-ihmettelijä kieltäytyyy noudattamasta hyödyn imperatiivia.

Onko istumaihmettely sitten pelkkää resignaatiota, erakkomaista maailmasta vetäytymistä? Ei suinkaan. Istumaihmettely on olennaisesti rationalistisen hyötyajattelun vastainen teko. Siksi sen passiivisuus on nimenomaan näennäistä. Istuja-ihmettelijä kieltäytyy osallistumasta kapitalistis-patriarkaaliseen, voitontavoitteluun perustuvaan kilpailuyhteiskuntaan. Kyse on avoimesta kapinasta; istumaihmettely on militanttia joutilaisuutta. Sen ytimessä on halu rakentaa toisenlaista, rakastavaa maailmaa. Istumaihmettely ei kiellä työn arvoa kategorisesti, mutta se vastustaa työn nostamista ihmisarvon keskeiseksi määrittäjäksi.

Niinpä istumaihmettelyllä on kuin onkin päämäärä myös itsensä ulkopuolella. Koska tarkoitus on muuttaa maailmaa, istuminen ja ihmettely eivät voi tarkoittaa pelkästään lössiksi lyömistä ja lorvailua – nämä ovat välttämättömiä, mutta eivät riittäviä ehtoja muutokselle.

Istumaihmettely on teoria uudesta joutilaisuudesta. Se on tapa nähdä työ osana valtiollis-yhteiskunnallisia rakenteita ja niiden taustalla vaikuttavia sosiaalisia jaotteluja. Samalla se on radikaalia poliittista aktivismia, jonka tavoitteena on pysäyttää itse kukin tarkastelemaan sisintään ja ympäröivää todellisuutta ilman “järkevyyden” ja tuottavuuden vaatimusta.

JAA