Hyvät sivarit ja topeliaaniset totaalit

0

Ennen vanhaan uhottiin, että sivari on sankari ja totaali on tosimies. Jotta asia tulisi varmasti selväksi, “nokkelimmat” lisäsivät tähän vielä, että inttimies on hinttimies.

Aseistakieltäytyjillä oli kova tarve todistella miehekkyyttään. Ja on kai osin vieläkin. Myös kieltäytyjien asian omakseen ottaneet vetoavat monesti samansuuntaisiin asioihin.

Kun julkisessa keskustelussa halutaan puolustaa aseistakieltäytyjiä, näyttäisikin tavallista olevan korostaa sivareiden tekemän työn arvoa, aseistakieltäytyjien oletettua valmiutta väkivallattomaan vastarintaan ja sitä, kuinka hekin arvostavat sotaveteraaneja. Näitä asioita painottaa esimerkiksi Sampsa Oinaala artikkelissaan Aseistakieltäytyjien Suomi (2006).

Sitä voisi kutsua vaikkapa hyvä sivari -diskurssiksi. Se on osa laajempaa ajatusta, jossa yksilön olemassaolon oikeutus nousee tämän kontribuutioista yhteiskunnalle.

Hyvä sivari ei ole mikään radikaali, vaan kunnollinen isänmaallinen ihminen, ja nimenomaan mies. Se, ettei hän kanna asetta, on jotenkin voitava selittää parhain päin ja se taas käy kätevimmin korostamalla työteliäisyyttä ja uhrivalmiutta.

Kirjallisuudentutkija Mikko Lehtonen on tutkinut nationalismin ja maskuliinisuuden suhdetta Topeliuksen Maamme kirjassa. Lehtoselle kansakunta ja mies ovat toisilleen lähekkäisiä käsitteitä siten, että kumpikin viittaa suvereeniin subjektiin, jonka on varjeltava rajojaan tunkeilijoilta. Tämä puolustautuminen onnistuu “sitä paremmin, mitä maskuliinisempi puolustaja on”.

Työ ja itsekuri ovat Lehtosen mukaan peritopeliaanisia ihanteita. Hyvä sivari -diskurssi pyrkii esittämään paitsi sivarit, myös totaalikieltäytyjät näiden ihanteiden mukaisina. Totaalit ovat miehekkään suoraselkäisiä aatteen puolesta uhrautujia – ja sitä paitsi hekin tekevät rangaistuksensa aikana työtä.

Lehtonen katsoo, että topeliaanisessa diskurssissa esivallalle alistuminen on erityisen maskuliinista. Tässä suhteessa aseistakieltäytyjät eivät toimi “miehuullisesti” – ja kenties juuri tämä luo tarpeen puolustaa heitä maskuliinisina pidettyihin arvoihin vedoten. He ovat kenties kieltäytyneet ottamasta asetta ja astumasta puolustuslaitoksen rauhanajan palvelukseen, mutta tästä huolimatta he ovat työtäpelkäämättömiä suomalaisia tosimiehiä.

Olen itsekin turvautunut tällaiseen retoriikkaan puolustaessani sivariuttani pitkällä palvelusajalla. Minäkin olen ylistänyt totaalikieltäytyjien ryhdikkyyttä ja puhdikkuutta ja toistellut tuota takavuosien sivari on sankari, totaali on tosimies -mantraa. Olen ollut hyvä sivari.

Omaksumalla tällaisen hegemonisen sukupuolta ja kansalaisuutta koskevan puhetavan aseistakieltäytyjäliike kuitenkin jää sen diskursiivisen logiikan vangiksi, jota pyrkii vastustamaan.

Totaalikieltäytyjä ja aktivisti Henri Sulku kirjoittaa kirjassaan Kotini on linnani (voit lukea ja ladata sen täällä): “Liian usein kieltäytyjiä pidetään vahvoina yksilöinä, jotka tinkimättömästi uhmaavat voittamattomalta vaikuttavaa valtiokoneistoa ja marssivat vapaaehtoisesti vankilaan partisaanilauluja laulellen. Kieltäytymistä pidetään suorastaan ylpeän miehekkäänä: jopa osa kansallismielisistä piireistä näkee rangaistuksen suoraselkäisen kärsimisen kunniallisempana kuin verrattain yleisen armeijassa “lusmuilun”.”

Niinpä totaalikieltäytymisenkin voi nähdä vain maskuliinis-militarististen sankari- ja marttyyrimyyttien pönkittäjänä. Liittämällä kieltäytymiseen perinteisiä miehisiä hyveitä teosta tulee hyväksyttävä. Kieltäytymisen kapinallinen potentiaali tärveltyy, kun se otetaan – kun se annetaan – tällä tavoin diskursiivisesti systeemin haltuun.

Sulku kirjoittaakin, että “välttely on uusi kieltäytyminen”. Sen sijaan, että aseistakieltäytyjien toiminnalle pyrittäisiin hakemaan oikeutusta vallitseviin arvoihin vetoamalla tai julkista keskustelua herättelemällä, on kenties viisaampaa nakertaa systeemiä hiljaisesti hankkimalla vapautus tai yksinkertaisesti välttelemällä palvelusta 28 ikävuoteen asti.

Tarkoituksen ei pidä olle hyväksynnän hakeminen tahoilta, joiden ylläpitämiä alistavia rakenteita on kerran lähdetty vastustamaan. Sellainen vaikuttaisi aika omituiselta, mutta toisaalta tällainen dialogi- ja konsensushakuisuus on täysin linjassa suomalaisen protestiperinteen varovaisen päälinjan kanssa. Meillä on tavattu ajaa omia asioita vaikkapa järjestäytyneiden yhdistysten kautta, instituution huomassa. Suomalainen luottaa järjestelmään niin, että sen vastustamisellekin on leimallista avoimen konfliktin välttäminen ja tietynlainen ei-aktionistisuus.

Totaalikieltäytyjiinkin ulottuva hyvä sivari -diskurssi on osa tätä himmailulinjaa. Mutta asiat muuttuvat. Välttelijät eivät enää ole kiinnostuneita rakentamaan topeliaanisen uroon panssaria. Esivaltaa vastaan käydään viittaamalla kintaalla.

 

 

Lähteet

Oinaala, Sampsa (2006) Aseistakieltäytyjien Suomi. Teoksessa Rummakko, Sanna (toim.) Tahdon asia. Suomalainen maanpuolustus murroksessa. Helsinki, Like & Rauhanpuolustajat.

Lehtonen, Mikko (1995) Pikku jättiläisiä. Maskuliinisuuden kulttuurinen rakentuminen. Tampere, Vastapaino.

Sulku, Henri (2015) Kotini on linnani. Turku, Kollektiivi Kolera

 

JAA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.