Lukija avun ulottumattomissa

0

Lukemisen hyödyistä jaksetaan puhua loputtomasti. Lukemisen sanotaan kehittävän kykyä empatiaan, lievittävän stressiä ja pitävän aivot vetreinä. Masennustakin sen sanotaan torjuvan. Kaiken kukkuraksi lukeminen pidentää elinikää. Näyttää siltä, että lukeminen tekee meistä yksinkertaisesti parempia ihmisiä.

Hollantilaisen tutkimuksen mukaan fiktiiviseen tarinaan eläytyminen voi todellakin lisätä empatiakykyä. Empatiaa lisäävä vaikutus tulee esiin uppouduttaessa käsillä olevaan tarinaan. Kuvittelemme tarinan henkilöt mielessämmä ja voimme näin samaistua heidän kohtaloihinsa. Mitä eläytyvämmin luemme, sitä vahvempi empatiavaikutus tekstillä on.

Tutkimuksen mukaan fiktion lukemisella siis on empatiaa lisäävä vaikutus, mutta vain siinä tapauksessa, että lukija uppoutuu tarinaan. Puhutaan narratiivisesta transportaatiosta.

On kuitenkin olemassa erilaisia tapoja lukea fiktiivistä tekstiä. Roland Barthes esimerkiksi on jakanut lukijat neljään luokkaan. On fetisistisiä, paranoideja, pakkomielteisiä ja hysteerisiä lukijoita.

Fetisistiset lukijat kiinnittävät huomiota tekstin yksityiskohtiin ja kompositioon. Heille tekstin rakenne on tarinaa ja koherenttia kokonaisuutta tärkeämpi. Paranoidit lukijat puolestaan etsivät tekstistä aukkoja ja piilomerkityksiä. Hekään eivät niinkään kiinnostu tarjolla olevasta tarinasta, vaan etsivät tekstin “todellista” sanomaa. Pakkomielteiselle lukijalle pitää selittää kaikki. Hän ei siedä pienintäkään mysteerin vivahdusta.

Lopulta on Barthesin mukaan vielä hysteerisiä lukijoita. He ovat niitä, jotka heittäytyvät tekstin vietäväksi, uppoutuvat siihen. Fiktion empatiavaikutukset näkyvät epäilemättä selvimmin juuri hysteerisissä lukijoissa.

Mediassa asiat esitetään tietenkin yksinkertaisina. Kun lukemisen kerran on havaittu lisäävän empatiaa, niin sitten se lisää. Sillä ei enää ole niin väliä, mitä tutkimukset tarkaan ottaen ovat ilmiöstä paljastaneet. Tämä on kaikenlaisen tiedeuutisoinnin perusongelma.

Niinpä siis lukeminen nähdään yksiselitteisesti hyvänä asiana. Se edistää kaikkea mitä pidetään tavoittelemisen arvoisena, kuten terveyttä ja pitkää ikää. Lukemista arvostavat nekin, jotka eivät lue. Puhutaan hyvästä kulttuuritahdosta. Ihmiset kyllä lukisivat, jos vain olisi aikaa tai muuten tilaisuuksia keskittyä lukemiseen. Lukemattomuutta hävetään ja harmitellaan, ja sille keksitään kaikenlaisia selityksiä.

On tietenkin ymmärrettävää, että lukemisen puolestapuhujat ovat päättäneet korostaa kaikkea hienoa ja ylevää – tai sellaisena yleisesti pidettyä. Eiväthän he pääsisi tavoitteisiinsa muistuttamalla vaikkapa että monet raa’at ja murhanhimoiset ovat olleet kirjallisesti sivistyneitä runoniekkoja. Niinpä heidän on puhuttava empatiasta ja sympatiasta ja kaikesta sellaisesta. Mutta minunlaiseni ihmiset ovat eläviä todisteita siitä, ettei lukemisella ja ihanalla persoonallisuudella ole mitään välttämätöntä yhteyttä.

Luen, koska olen tottunut lukemaan, enkä osaa olla lukemattakaan. Kaltaisteni kotijumala on tietenkin Tommi Melender, joka on kirjoittanut tarvitsevansa luettavaa kuin narkomaani päivittäisiä fiksejään. Melenderistä minut erottaa se, että olen lukenut lapsesta asti.

Lapsena lukeminen oli taatusti keinoni paeta todellisuutta vaatimuksineen ja rajoituksineen, eskapismia puhtaimmillaan. Olin ahdistunut lapsi, joka tunsi huikaisevaa vierautta suhteessa patriarkaalis-työväenluokkaiseen lähiympäristöönsä. Kirjat ja mielikuvitus olivat ainoita henkireikiäni äärimmäisen painostavaksi kokemani todellisuuden keskellä.

Ilman kirjoja, ilman lukemista en olisi nyt tässä. Ne ovat auttaneet minua selviytymään, mutta että olisin jotenkin parempi ihminen niiden ansiosta… siihen en jaksa uskoa. Pelkkä hengissä selviäminen ei tee kenestäkään hyvää ihmistä, saati että olemassa oleminen riittäisi elämän sisällöksi.

Lukeminen kannattaa aina, lohkaisi Jörn Donner muinaisessa televisiomainoksessa. Donnerin henkilöhistoriasta tiedämme, ettei hän ole mikään kiiltokuvapoju. Silti hän on epäilemättä laajasti lukenut ja sivistynyt mies. Hän edustaa vanhan koulukunnan älymystöä.

Itse en ole koskaan, ehkä yliopistovuosia lukuunottamatta, liikkunut ns. lukeneiston parissa. Päinvastoin lähipiirini on aina koostunut niistä samoista ihmisistä, joihin tutustuin jo nuoruusvuosinani. Nämä ihmiset edustavat monenlaisia luokkataustoja ja elämänaloja, mutta suurinta osaa heitä yhdistää se, etteivät kirjat ja lukeminen ole heille samalla tavalla elämän ja kuoleman kysymys kuin minulle. Suuntautumiseni on siis aina tuottanut minulle kokemusta ulkopuolisuudesta. Tuo tunne on ollut myös omahyväisen tyytyväisyyden lähde – lukevana lukemattomien joukossa olen saanut tuntea itseni älykkääksi ja muita paremmaksi.

Koska minut, niin kuin monet muutkin työläisperheiden lapset, kasvatettiin itsehalveksuntaan, kehitin itselleni lukeneen identiteetin voidakseni loistaa edes jossakin. Näin lukemisesta voi ajatella olleen minulle hyötyä, mutta tapa, jolla käytän lukeneisuutta hyväkseni, on täysin negatiivinen.

Jos saisin valita, en tekisi mitään muuta kuin lukisin. Unohtaisin kaikki velvollisuuteni ja lähimmäiseni. Tahtoisin vain hautautua kirjojen keskelle ja viitata maailmalle kintaalla. Tällainen bibliomania tuskin vastaa kenenkään kuvaa empaattisesta ja ihanasta tyypistä. Enkä sellainen olekaan. Minä olen julma ja kaunainen ihminen. Olen pitkävihainen ja juonitteleva, kateellinen ja katkera. Usein olen tyly ja jopa ilkeä. Koko olemassaoloni perustuu tyytymättömyyteen ja vihaan, enkä tee muuta kuin toitotan kaikkialla tympääntymistäni – silloin kun en lue.

Lukeminen ei voi parantaa minua, enkä sitä odotakaan. Enkä sitä paitsi oikein ymmärrä, miksi lukemiselle tai ylipäätään mistään taiteesta nauttimiselle olisi yritettävä keksiä mitään erityisiä syitä tai motiiveja. En usko taiteeseen terapiana.

Maailmassa on paljon mahtavaa kirjallisuutta, ja siitä on syytä olla kiitollinen. Parhaimmillaan hyvä kirjallisuus voi hetkellisesti sulostuttaa ankeaa olemassaoloa. On kuitenkin niin paljon muitakin tekijöitä, jotka vaikuttavat hyvin- tai pahoinvointiimme, etten ehkä korostaisi lukemisen roolia liikaa. Varsinkin ihmiselle, joka todella ottaa kirjallisuuden tosissaan, huono teksti voi olla mitä masentavin kokemus.

Lukemisesta onkin hyvinvointimielessä eniten hyötyä niille, jotka tarvitsevat sitä vähiten. Ja juuri heidät lukemisen puolestapuhujat tahtovat tavoittaa. Ne, joille kirjallisuus on jo valmiiksi henki ja elämä, eivät tarvitse terveyspuhetta. He ovat avun ulottumattomissa.

JAA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.