Lapsuuden tyrannia

2

Minä en ole lapsenmielinen ihminen.

Puhe lapsista ja lapsenmielisistä vie ajatukseni kouluvuosiin, eivätkä ne muistot ole miellyttäviä.

Minua siis kiusattiin. Mutta ei siinä kaikki.

Koska en ollut hierarkiassa alimpana, oli oppilaita, joita saatoin itse puolestani kiusata. Tartuin jokaiseen tilaisuuteen innokkaasti. Tunsin vilpitöntä, julmaa lapsen iloa aina antaessani lumipesut jollekin vielä itseänikin onnettomammalle piruparalle.

Kiusattu unelmoi ennen kaikkea pääsevänsä itse kiusaajaksi. Hän oppii, että elämässä, tai ainakin välitunnilla, tärkeintä on mahdollisuus näyttää voimaansa, ja halveksittavinta puolestaan joutua uhrin asemaan.

Lapsen täytyy saada tuntea kuuluvansa joukkoon, hinnalla millä hyvänsä.

Koulussamme erästä ylipainoista tyttöä pilkattiin päivästä toiseen. Hän oli arvojärjestyksessä vielä paljon minuakin alempana. Niinpä saatoin liittyä ilkkujien joukkoon itsekin.

Ja joka kerta, kun syydin ilkeyksiä tuolle ihmiselle, tunsin sekä helpotusta että ylpeyttä. Helpotusta siitä, että nyt kiusattiinkin jotakuta toista ja, mikä vielä tärkeämpää, ylpeyttä siitä, että sain olla kiusaajien joukossa. Sain olla kuin muut.

Olla voittajien puolella.

Kiusaamisen tuottama ilo oli aitoa. En koskaan ajatellut siinä olevan mitään väärää. Minulle oli täysin selvää, että se oli asioiden luonnollinen järjestys. Kiusaa tai tule kiusatuksi.

Kaikki tämä palaa mieleeni, kun kuulen ihmisten ylistävän lapsenmielisyyttä. Tiedän heidän silloin tarkoittavan iloisia asioita. Mutta sanan “lapsi” kuuleminen ei silti laukaise minussa juuri myönteisiä mielikuvia.

Varsinkin ajatus lapsenmielisestä aikuisesta kauhistuttaa minua. Minulle se merkitsee ihmistä, joka on valmis mihin tahansa päästäkseen tavoitteeseensa – sattumoisin toinen yleisesti ylistetty piirre. Se tarkoittaa valmiutta äärimmäiseen julmuuteen. Lapsenmielisyys on sitä, että kohdellaan toisia tilanteesta riippuen oman mielihyvän lähteinä tai esteinä, käytännössä siis ei yksilöinä, vaan oman identiteettiprojektin palasina.

Lapsenmielisellä ihmisellä on siis kirjaimellisesti lapsen mieli: hän ei osaa erottaa muita ihmisiä itsestään. Kaikki on hänelle minää.

Julkilausuttu lapsenmielisyyden ideaali on täysin linjassa uusliberaalin kilpailukyky-yhteiskunnan arvostusten kanssa. Muiden hyvinvoinnista piittaamaton huomio- ja statushakuisuus on kuin suoraan koulun pihalta.

Kun tässä julmassa leikissä jalkoihin jääneitä usutetaan toisiaan vastaan, kysymys on samasta asiasta, josta yllä puhuin. Kiusattu on ajettu asemaan, jossa hän haaveilee enää omista kiusattavista. Kun hän löytää jonkun vielä haavoittuvammassa asemassa olevan, hän näkee tilaisuutensa tulleen. Kyyniset poliitikot hyväksyvät tämän kaiken, elleivät suorastaan yllytä siihen.

En ole kovin hyvä tässä aikuisuusjutussa. Mutta en voisi koskaan esiintyä lapsellisuuden puolustajana. Muistaessani, mitä itse lapsena koin ja tein, en mitenkään pysty näkemään järkeä lapsuuden ihannoinnissa.

Ymmärrän tietenkin, että puhuessaan lapsenmielisyyden tärkeydestä useimmat ihmiset tarkoittavat kivoja asioita. On enemmän kuin okei vaalia herkkyyttä, luovuutta, vilpittömyyttä ja kaikkea sellaista.

Mutta katson velvollisuudekseni olla sen verran inhottava, että muistutan, kuinka asiat on mahdollista nähdä myös toisin.

Ja eikö sitä paitsi ole aika surullista, että meidän aikuisten on käännyttävä lapsuutta kohti löytääksemme edes jotain kaunista elämäämme? Eikö meidän pikemmin pitäisi rakentaa maailmaa, jossa jokainen ikäkausi on itsessään kaunis?

Ei enää haikailua lapsuuden kultamaahan, varsinkaan kun se ei monille kovin kultainen ole ollutkaan. Meidän on muutettava paljon asioita, että voimme elää hyvää elämää kaipaamatta itsekkäintä ja väkivaltaisinta aikaa elämässämme, puhumattakaan että pidämme sitä legitiiminä käyttäytymismallina.

Aloitetaan murskaamalla lapsuuden tyrannia.

JAA

2 KOMMENTTIA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.