Siileistä ja ketuista

0

Isaiah Berlin muistetaan ihmistyyppien jaottelusta siileihin ja kettuihin.

Ketulla on monia päämääriä, jotka voivat olla keskenään ristiriidassakin. Ketun ajattelu on keskipakoista, monelle tasolla liikkuvaa, hajanaista ja laveaa. Kettu ei pyri pakottamaan havaintojaan valmiiseen malliin. Muun muassa Aristoteles, Goethe, Joyce ja Montaigne ovat kettuja.

Siilit puolestaan “suhteuttavat kaiken yhteen keskeiseen näkemykseen”. Siileillä on yksi idea, johon kaikki heidän ajattelussaan nojaa. Siili tietää yhden suuren asian, mutta ei muuta. Siilien ajattelu on keskihakuista. Siilejä ovat mm. Dostojevski, Ibsen, Nietzsche ja Pascal.

Myös Chuck Klosterman on pohtinut jakoa siileihin ja kettuihin esseessään The case against freedom. Siinä missä Berlinillä siili on monomaaninen, urautunut ja kapeakatseinen, Klosterman näkee siilin hieman toisin. Hän lähestyy siilin ja ketun eroa tarinankerronnan kautta. Kettu on tietorikas ja oivaltava. Kettu tietää monta asiaa ja osaa asettaa ne oikeaan kontekstiin. Näin kettu Klostermanin mielestä muokkaa tosiasioista selkeää ja järkevää tarinaa. Hänelle kettu edustaakin naiivia realismia.

Kettu luulee, että tarinan työstäminen olisi jo loppusuoralla, mutta siili ymmärtää, ettei eheä tarina ole mahdollinen.

Kumpikin tietää, että tarinallistaminen on suunnilleen ainoa keino saada nykyajan ihmiset ymmärtämään historiaa ja politiikkaa. Mutta vain siili ymmärtää, että tarinakeskeisyys on nimenomaisesti ongelma, ja siksi kettu siihen uskovana ja luottavana on välttämättä väärässä.

Klostermanin siilillä on siis hallussaan suuri kosmis-metafyysinen totuus. Tai pikemmin siili edustaa postmodernia tietoisuutta suurten kertomusten mahdottomuudesta. Näin ajateltuna kettu olisi siis toiminnan mies, jollaisia myös C. Wright Mills on kritisoinut.

Kettu on solutionisti.

Sellainen on esimerkiksi Mikael Jungner, jota voisi kenties kuvailla ylienergiseksi jokapaikanhöyläksi, joka uskoo kaikkien ongelmien olevan ratkaistavissa.

Jungner visioi Imagen haastattelussa, kuinka “[m]aailman monimutkaisuus voitaisiin ratkaista niin, että kaikki halukkaat olisi mukana päättämässä asioista.” Hän siis uskoo johonkin perimmäiseen yhteiseen hyvään, joka on olemassa ja saavutettavissa. Se on hänen yksi suuri asiansa.

Kun vain Jungnerin ja kumppaneiden Liikkeen toimintatapa yleistyisi, kansakunta voisi löytää potentiaalinsa ja “oltaisiin tosi lähellä maanpäällistä paratiisisa.”

Niin kuin jutussa todetaan, “Mikael Jungner on ideoiden mies.” Hänellä on monta ideaa, mutta yksi ajatus. Niin hän on lähellä siiliä berliniläisessä mielessä, mutta jos uskomme Chuck Klostermania, Mikael Jungner on selvä kettu.

Hän häslää ja poukkoilee. Hänelle, niin kuin ketuille yleensäkin, on tärkeää, että tapahtuu, on pöhinää. Tällaisessa eteenpäin menemisen meiningissä on kovin vähän tilaa metafyysisille tai eksistentiaalisille pohdiskeluille. Asiat pelkistyvät teknisiksi haasteiksi.

Ratkaisukeskeisyydelle asioiden esittäminen yksinkertaisina onkin ensisijaista. Koska on tehtävä nopeita ratkaisuja, ei ole aikaa ottaa huomioon sitä, että asiat ovat usein monimutkaisia. Tai ainakin tämä monimutkaisuus olisi “ratkaistava”.

Millsin kaltainen sosiologi, jota “tuntuvat ongelmat vetävän puoleensa sopimattomalla tavalla”, on siili, joka ei usko valmiiseen tarinaan.

Entä minä itse?

Mielenkiinon kohteeni vaihtelevat, mutta kirjoittaminen on aina mediumini. Lisäksi palaan aina pohtimaan omaa kirjoittajuuttani ja kirjoittamisen mahdollisuuksia. Pohdin kirjoittamista taiteena oikeastaan koko ajan. Sikäli ajatteluni on siilimäisen keskihakuista.

Käsittelen tiettyjä aiheitakin jatkuvasti. Esimerkiksi sellaiset teemat kuin sukupuoli, työ ja urheilu toistuvat töissäni.

Berlin toteaa Tolstoista, että tämä oli kettu, joka uskoi siilinä olemiseen. Hän saattoi nähdä itsensä siilinä, vaikka olikin ilmiselvä kettu.

Voikin miettiä, missä määrin meitä määrittelevät saavutuksemme ja missä määrin enemmän tai vähemmän epätoivoiset, kenties julkilausumattomatkin pyrkimyksemme ja haaveemme. Berlinkin toteaa, kuinka tuotanto ja saavutukset ovat eri asia kuin oma käsitys itsestä.

Käsityksemme itsestämme saattavat poiketa rajusti siitä, millaisina muut meitä pitävät. Koko ikänsä siilinä eläneelle voi tulla järkytyksenä, että hänet onkin aina nähty kettuna.

Persoonallisuus ja identiteetti ovat jatkuvassa liikkeessä. Puhe siitä, että kukin meistä edustaisi jotain tiettyä persoonallisuustyyppiä on minusta vähän epäilyttävää.

Staattista minää ei ole. Niinpä minäkin olen kokenut ketun ja siilin kanssa keskustellessani taas yhden mullistumisen.

Aloittaessani tämän tekstin kirjoittamisen ihmettelin uppoutujia, ja leimasin heidät mielessäni monomaanikoiksi, putkiaivoisiksi insinöörityypeiksi. Varmaan tämä päteekin tekniikan ihmisiin, hehän ovat tunnetusti mielikuvituksettomia ja kauneudelle vieraita, mutta jos ajatellaan kykyä keskittyä täysillä johonkin tehtävään, kyllä minulta taitaa sittenkin löytyä sellaista.

Loppujen lopuksi siilin ja ketun kaltaiset typologiat ovat nimenomaan ajatusleikkejä, jotka mahdollistavat loputtomasti uusia tulkintoja ja käsitteellistyksiä. Siili ja kettu ovat ideaalityyppejä, joihin harva täysin jäännöksettömästi mahtuu. Ne voivat olla hyviä ajattelun apuvälineitä kaltaisilleni ihmisille, joita kiinnostaa märehtiä jatkuvasti itseään – tai vaikka Mikael Jungneria.

Asiaan kuuluu, etten edelleenkään osaa varmasti sanoa, olenko enemmän siili vai kettu.

Riippuu mistä roikkuu.

JAA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.