Koiravihaajan synnintunnustus

2

Tommi Melenderin Rautakausi-romaanin toinen päähenkilö, esseisti Onerva on päätynyt yhteisön sylkykupiksi kirjoitettuaan esseen lapsivihastaan. Essee, nimeltään “Lastenvihaajan synnintunnustus”, on tehnyt hänestä ihmisten silmissä potentiaalisen lapsentappajan, vihoviimeisen hirviön ja murhaajan. Hän on mennyt sekaantumaan yhteen yhteiskuntamme viimeisistä tabuista.

Eikä siinä vielä kaikki.

Ystävilleen Onerva tulee möläyttäneeksi myös, ettei lemmikkien pitämisessä ole liiemmin järkeä. Todella kammottava ihminen siis.

Eläinrakkaus on nimittäin normi. Varsinkin koirista pitävät kaikki. Yhteiskuntamme on siten rakentunut, että koiria on kertakaikkiaan pakko rakastaa.

Kokonaisvaltainen koirienvihaaja saa kestää vähintään saman kuin Onerva. Hänenkin päälleen syljetään ja ehdotellaan hoitoon hakeutumista. Kuinka kukaan voi olla niin perin juurin ankea, ettei helly ihanien pikku koiruuksien edessä.

Minulta se vain ei onnistu. En ollenkaan ymmärrä, miksi joku haluaisi mitään koiran kaltaistakaan lähelleen.

Ehkä en vain ole tottunut koiriin.

Tietyssä lapsuuteni vaiheessa perheessämme tuli ajankohtaiseksi lemmikin hankkiminen. Vaihtoehtoina puntaroitiin perinteiseen tapaan kissaa ja koiraa. Näissä neuvotteluissa asetuin aina koiran puolelle, koska lapsenmielessäni yhdistin koiran miehisyyteen ja kissat ällöttäviin tyttöihin.

Kannatin koiran ottamista puhtaasti näiden mielikuvien pohjalta. Tuskin olin kovin syvällisesti pohtinut millaista olisi elää saman katon alla ihan oikean, elävän koiran kanssa. Muistan myös, että keskustelut mahdollisesti hankittavan koiran ulkoiluttamisvuoroista saivat minut epäilevälle kannalle: tiesin, etten olisi valmis näkemään kaikkea sitä vaivaa jonkin haisevan ja typerän karvakasan eteen.

Koiraa ei meille tullut, enkä näin ollen päässyt sellaisen kanssa elämistä kokemaan. Emme saa koskaan tietää, millaisiksi suhteeni siihen eläimeen olisi voinut muodostua. Tänä päivänä joka tapauksessa tunnen koiria kohtaan sopivassa suhteessa inhoa ja kauhua.

Olen ehkä jossain määrin kynofobinen, koirakammoinen ihminen. En yksinkertaisesti voi mitään sille, että tunnen oloni välittömästi epämukavaksi koirien läheisyydessä. Jo koiran läsnäolo esimerkiksi puistossa riittää, puhumattakaan joutumisesta samaan asuntoon moisen kanssa. Koira bussissa tai kahvilassa tuntuu paitsi piinalliselta, myös suorastaan henkilökohtaiselta loukkaukselta: eikö täälläkään saa olla rauhassa?

Olen ehdollistunut hätkähtämään aina kuullessani koiran haukkuvan. Haukunnan ei tarvitse edes tulla yllätyksenä. Vaikka olisin havainnut koiran jo kaukaa ja osaisin näin odottaa noita äännähdyksiä, kavahdan silti. Tämä tietenkin laukaisee koiranomistajissa tyynnyttelyreaktion. “Meidän Puppe on vain niin leikkisä”. Silloin inhon laajeneminen ihmisiin on ihan hiuskarvan varassa.

Sillä vaikka koirat ovatkin järjestään typeriä ja haisevia, vaivalloisia karvakasoja, niin sanotut koiraihmiset ovat vielä lemmikkejäänkin kamalampia. He lätisevät rakkaudesta ja toveruudesta lukitessaan kirjaimellisesti järjettömän luontokappaleen homeiseen yksiöönsä.

Mutta koiran ja ihmisen välinen suhde ei tietenkään voi koskaan olla symmetrinen. On siksi naurettavaa puhua ihmisen parhaasta ystävästä tai tasaveroisesta kumppanista. Kyseessä on aina välttämättä valta- ja riippuvuussuhde, jossa ihminen on määräävässä asemassa. Lemmikit eivät ylipäätään koskaan voi olla mitään kavereita, vaan holhokkeja, joista niiden omistajalla on vastuu. Omistussuhde itseasiassa tekee koko lemmikkieläimen ideasta jotenkin perverssin.

Thomas Bernhardin Betoni-romaanin päähenkilö päättelee, että “[s]ielunsa syvyyksiä myöten ilkeät ihmiset pitävät koiraa, antavat koiran tyrannisoida itseään ja lopulta tuhota itsensä”. Hänen mielestään koirista pitävät vain massaihmiset. “Minä en kuulu massoihin, olen koko elämäni ollut massoja vastaan enkä pidä koirista. Niin sanottu eläinrakkaus on saanut niin paljon pahaa aikaan, että jos todella syventyisimme sitä pohtimaan, kuolisimme siinä samassa pelkästä säikähdyksestä”.

Kukaan ei osaa sättiä niin kuin Bernhard. Rakastan hänen kirjojaan yhtä paljon kuin vihaan koiria, ja voitte uskoa, että nauroin makeaa, samanmielisyyden ilosta kumpuavaa naurua noita yllä lainattuja rivejä lukiessani.

Niin, minä en ole eläinrakas ja erityisesti vieroksun koiria. Jos joitakin yksilöitä siedänkin, yksikään koira ei voi koskaan tulla minulle läheiseksi sillä tavalla, kuin monet selvästi ovat omistajilleen tulleet.

Ehkä jos joutuisin onnettomuuteen Alpeilla ja luokseni lönkyttelisi sellainen bernhardilainen romminassakka kaulassaan, tuntisin kiitollisuutta.

Eipähän tarvitsisi kuolla selvinpäin.

JAA

2 KOMMENTTIA

  1. Haha, minä samaistun juttuusi. Ihminen on luomakunnan pää ja koiria on liikaa. Lenkkeilysstäkin menee ilo, kun koirantaluttajia tulee joka puolelta.
    Kannattaiskohan ottaa kiinalainen systeemi:1koira/perhe. (mieluummin ei yhtäkään)

    Ihmisellähän on hoivavietti. Harmi, kun se ei kohdistu lapsiin, vaan koiriin.

  2. Herätti ajattelemaan, että koirathan eivät ole ”luontokappaleita” koska ihmisrotu on ne muokannut tuhansien vuosien saatossa pääasiassa susista ja kenties muistakin luonnonvaraisista eläimistä. Niistä on alunperin luotu palvelurobotteja eri tarkoituksiin, sittemmin lemmikkejä eli leikkikaluja. Pahasti metsään mennään sanomalla (varsinkin naispuoliset ihmiset) , että ”sillä on niin suloinen/ lempeä/ viisas/hellyttävä ym. katse silmissään”. Totuus on, ettei koiralla ole mitään ennenmainittuja ominaisuuksia, koska ne ovat vain ihmisen kuvittelemia mielikuvia. Koira on ihmisen jalostama eläin, joka ei kuitenkaan ajattele niin kuin ihminen, vaan eläin. Ei myöskään koirasta pidä puhua ”hän” ilmaisulla, koska ”hän” on henkilö- eli persoonapronomini ja koira ei millään muotoa ole henkilö. Joka tapauksessa koira on monelle rakas leikkikalu, joka on kuitenkin aika työläs ja kallis ylläpidttävä ja aiheuttaa monesti kirjavaa keskustelua.

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.