Mustaa metallia

0

Kerran minäkin kuuntelin black metallia. Olin nuori perkeleenpalvoja. Kun tänä päivänä ajattelen black metallia, ajattelen teini-ikäistä kaveriporukkaa juomassa kaljaa Savonlinnan pusikoissa, viihdyttämässä toisiaan kertomuksilla norjalaisten pingviinien urotöistä.

Kaikkien mielikuvat aiheesta eivät ole yhtä lutuisia, enkä sitä ihmettele.

Black metal on äärimmäistä. Se on äärimmäistä musiikkia, mutta myös enemmän. Se on tapa hahmottaa maailmaa. Punk voi olla kapinaa yhteiskunnassa vallitsevia arvoja kohtaan, mutta black metal kieltää koko järjestäytyneen yhteiskunnan, koko ihmisyyden. Black metal ei ole musiikkia, vaan ideologia.

Näin ajattelee moni.

Yhtä lailla on kuitenkin myös niitä, jotka pitävät black metallia ”vain” äärimmäisenä musiikkina. He eivät halua levittää poliittista propagandaa, vaan tehdä voimakasta musiikkia, jossa pääpaino on luovalla prosessilla.

Voidaan siis tehdä karkea jako black metalliin ideologiana ja black metalliin taiteena. Ne, jotka asettavat pääpainon jälkimmäiselle, ovat varmasti enemmistöä, mutta edellisen kannattajat ovat jättäneet jälkensä genreen niin lähtemättömästi, että ovat päässeet määrittelemään, mistä puhumme, kun puhumme black metallista.

Ideologisesti ymmärrettynä black metallin ytimessä on pahuus. Kysymys ei ole vain musiikista. Yhtyeet voivat käsitellä pahuuden teemaa yksilöllisesti, mutta yhdistävänä tekijänä on antihumanistisen ja antimodernin asenteen hyväksyminen. Tähän kuuluu kristinuskon, etenkin Vuorisaarnan edustamien arvojen, halveksiminen. Black metal ei ole kiva juttu.

Hitlerin Saksaan viitataan usein pahan valtakuntana ja pimeyden ytimenä. Natsi-ideologia korosti kovuutta ja julmuutta sekä suhtautui torjuvasti kristinuskoon. Mustinta pahuutta edusti alempirotuisiksi katsottujen massiivinen tuhoaminen. Jotkut blackmetallistit ovatkin ottaneet natsismin johtotähdekseen. Natsisymboliikan käyttäminen tässä yhteydessä tuskin riittää yhtyeen kutsumiseen varsinaiseksi NSBM:ksi (national socialist black metal). Kuvastoa käytetään koska se näyttää pahalta.

Onko yleisesti hyväksyttyjen pahuuden määritelmien annettuna ottaminen sitten välttämätöntä tarvittavan shokkiefektin luomiseksi? Luultavasti, koska muuten sanoma muuttuisi liian hermeettiseksi, eikä yleisö voisi tietää, miten kuultuun olisi suhtauduttava. Black metallin sanoman on välityttävä ilman ristiriitoja. Sen on oltava yksiselitteistä. Siksi natsisymboliikan käyttö on tavallista: kaikki tajuavat, että nyt ollaan pahuuden äärellä.

Varsinaisessa poliittisessa black metallissa propaganda menee taiteen edelle. Tavoitteena on tietynlaisen maailmankatsomuksen levittäminen, ei esteettisen elämyksen tuottaminen. Ideologisesti virittyneen siiven blackmetallistit ylenkatsovat niitä, jotka haluavat luoda tummaa ja uhkaavaa musiikkia.

Toisille black metal onkin musiikkityyli muiden joukossa. Tämä saattaa olla jopa vallitseva ajatustapa genreen liitettyjen yhtyeiden ja muiden toimijoiden keskuudessa. Tässäkin tapauksessa kuitenkin yleisesti tunnustetaan tietynlaisen pimeän energian, ihmisyyden yöpuolen, osuus musiikkityylin viehätyksessä.

Koska taiteeseen täytyy mielestäni sisältyä monitulkintaisuuden elementti, black metal puhtaan ideologisesti ymmärrettynä ei ole taidetta. Eikä sen puoleen mikään muukaan musiikkigenre, jonka perustana on yhteiskunnallinen tai poliittinen kantaaottavuus. Taidetta on sellainen luova toiminta, joka nousee puhtaasti taiteellisista lähtökohdista. Taiteen kapinallinen potentiaali onkin juuri siinä, että se kieltäytyy edustamasta yksiselitteisesti mitään tiettyä ideologiaa. Taiteessa tärkeintä on itse taide, luova prosessi. Keskiverto NSBM-yhtye keskittyy lähinnä mylvimään rasistista vihaansa kvasisatanistisen symboliikan höystämänä, ei luomaan taidetta. Ideologisesti suuntautuneessa toiminnassa lopputulos on aina itse prosessia tärkeämpi, kun taas taiteen on katsottava olevan luonteeltaan nimenomaan prosessuaalista. Luova taiteilija tutkii toiminnassaan myös itseään ja tekemisen tapojaan, ideologinen julistaja ajattelee vain reaktiota, jonka pyrkii aiheuttamaan.

Black metal -yhtyeistä ne, jotka ensimmäisinä julistivat tekevänsä ”vain” musiikkia, ovat tehneet genren parhaat levyt, ja tietysti myös vieneet koko musiikkityyliä uusiin suuntiin. Näin on voinut käydä siksikin, että näille yhtyeille kysymys on nimenomaan musiikkityylistä. Nämä yhtyeet ovat kyenneet olemaan reflektiivisiä suhteessa omaan toimintaansa, ja näin niiden tuotanto muodostaa selvästi havaittavan taiteellisen kehityksen kaaren. Yhtyeiden levyt ovat tuon prosessin dokumentteja. Luovan työn prosessuaalisen luonteen ymmärtäminen erottaa nämä yhtyeet niistä toisista, jotka tuottavat samaa paskasoundista surinaa propagandansa ääniraidaksi julkaisu toisensa perään. Toki nämä jälkimmäiset ovat onnistuneet omassa jutussaan, ideologian huutamisessa ilmoille. Ne eivät ole yrittäneetkään olla taiteellisia. Musiikki tuntuu tällaisten yhtyeiden kohdalla suorastaan välttämättömältä pahalta, ja siltä se monesti kuulostaakin.

Kuitenkaan black metallissa ei voida täysin erottaa musiikillisia tekijöitä ideologisesta puolesta. Suuri musiikillinen kunnianhimo ei tässä konteksissa välttämättä tarkoita vähäisempää aatteellista oikeaoppisuutta. On yhtyeitä, joiden musiikki on aidosti uutta luovaa samalla, kun pahuuden idea on erittäin näkyvästi esillä. Eivätkä kaikki ”pelkkää” musiikkia tekevät bändit ole yhdentekevää surinaa kummempia.

Niinpä se, kumpi puoli hallitsee, on useimmiten ilmoitusluonteinen asia. Yhtyeen on tehtävä kantansa selväksi, ja black metallissa tällaisia kannanottoja vaaditaankin jatkuvasti. Tämä pakottaa myös musiikkipainotteisen linjan valinneet eksplikoimaan luovat motiivinsa. Tämä tekee esimerkiksi näiden muusikoiden haastattelujen lukemisesta usein keskimääräistä mielenkiintoisempaa. Onhan kiintoisampaa lukea taiteensa filosofiseen pohjaan paneutuneiden taiteilijoiden haastatteluja, kuin nykyisin tyypillisiä yleisönpalvelijarokkareiden haastattelumuotoisia pitch talkeja. Sitä paitsi black metal -skene on täynnä toinen toistaan hulvattomampia tyyppejä, kuten asiaan vihkiytyneet hyvin tietävät.

Minun on loppujen lopuksi vaikea esittää erityisen syvällisiä analyyseja black metallista. Kyseessä on populaarikulttuurin (kyllä!) alue, johon uppouduin ystävieni kanssa herkässä iässä. Omasta puolestani en koskaan tuntenut erityistä vetoa pahuuteen, enkä varsinkaan natsismiin. Tämä (ehkä melko näennäinen) ristiriita musiikkityylin edustaman totaalisen pahuuden ja minun, kiltin pojan, siitä nauttimiseen liittämien suorastaan herttaisten mielikuvien välillä pakotti minut kirjoittamaan tämän vaatimattoman tekstin.

JAA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.