Ammattisurkea

0

Kun opiskelin, en koskaan antanut opintojen häiritä turhaa lueskelua ja ajattelua. Kaikkein tärkeintä oli, ja on, saada uppoutua itseään kiinnostaviin asioihin ilman minkäänlaista tulosvastuuta.

Tällä saattoi toki olla sellaisia sivuvaikutuksia kuin huoleton suhtautuminen deadlineihin, luentojen jättäminen väliin ja kenties pieni stressikin, kun pakolliset työt oli sitten jossain vaiheessa roimittava kasaan.

En kuitenkaan kadu mitään.

Yliopistossa monipuolinen lukeminen kuului opintoihin. Lukemiseen ja itsensä sivistämiseen myös kannustettiin. Opiskelin sosiologiaa ja kirjallisuustiedettä, joten kaiken luetun liittäminen yhdeksi kokonaisuudeksi oli vaivatonta. Kun prokrastinoin kaunokirjallisen esseistiikan parissa, kysymys ei ollut välttämättä eskapismista, vaan ajattelin senkin lueskelun olevan suorastaan hyödyllistä.

Mutta minä olen opiskellut myös ammattikorkeakoulussa.

Juuri siellä lukemisesta ja ajattelusta tuli minulle pakenemisen välineitä. En sopeutunut ammattikorkeakoulun opiskelumetodeihin. Kun yliopistossa luetaan ja kirjoitetaan, ylipäänsä pohditaan ja pyritään kriittiseen ajatteluun, AMK on luonteeltaan toisenlainen. Siellä ollaan käytännöllisempiä, mikä on tietenkin ymmärrettävää ja aivan oikein.

Ammattikorkeakoulun opetus oli kuitenkin myös tästä näkökulmasta naurettavaa. Kurssin saattoi läpäistä käymällä luennoilla sen minkä jaksoi, osallistumalla yleensä melko suppeaan ryhmätyöhön ja arvostelemalla toisen ryhmän työn. Tenttejä ei useinkaan edes ollut, tai ne olivat ryhmätenttejä, jotka puolestaan eivät vaatineet muuta kuin paskanjauhamista. Kirjallisuutta ei käytetty juuri lainkaan. Oppimisportfolioissa tärkeintä oli ”sisältö”: kuva, ääni, video jne. Ylipäätään opetus tuntui kautta linjan jotenkin epämääräiseltä, eikä voinut välttyä ajatukselta, että opiskelijoista tehdään oikein tieten tahtoen häsläreitä, jotka eivät keskity kunnolla mihinkään. Jatkuva muutos olikin mantra, jota hoettiin hokemasta päästyäkin.

Ja silloin minä siis löysin lukemisen ja kirjoittamisen nimenomaan eskapismina. Opetuksen epämääräinen pinnallisuus ajoi minut hakemaan lohtua runoudesta, taideproosasta, tietokirjallisuudesta, kaikesta mikä vastusti opetuksen suorasukaisesti juhlimaa pikaruokakulttuuria.

Ja minä sentään opiskelin ammattikorkeakoulussa kirjasto- ja tietopalvelualaa!

Tulin ammattikorkeakouluun aikuisena. En voi omasta kokemuksestani sanoa, miltä suoraan lukiosta tulleesta opiskelijasta tuntuu huomata, etteivät opinnot vaadi oikeastaan mitään. Kuulemani perusteella pettymystä kyllä oli ilmassa. Sen lisäksi, että opetus on teoreettiselta osaltaan käytännössä olematonta, on sen työelämä- ja käytännönläheisyydenkin kanssa vähän niin ja näin. Opetuksesta ei yksinkertaisesti jää juuri mitään käteen. Työharjoittelujaksoja on, ja opiskelija odottaa niitä kuin kuuta nousevaa saadakseen edes jonkinlaisen käsityksen alasta, jolle on lähtenyt. Varmasti vähänkin vaativampi nuori ylioppilas vetää omat johtopäätöksensä ja hakeutuu mahdollisimman pian yliopiston puolelle.

Ammattikorkeakoulu on sähläreiden tuotantolaitos. Mutta onko se koulun vika? Eikö syy ole pikemmin työelämässä (ja sitä kautta koko yhteiskunnassa), joka on rakennettu jatkuvan kehityksen idean varaan? Ammattikorkeakoulun ei ole tarkoitus kasvattaa omilla aivoillaan ajattelevia kriittisiä kansalaisia, vaan kuuliaisia ja tehokkaita työntekijöitä. Siksi opetuksen on mukauduttava työelämän kulloisiinkin trendeihin. Ja kun lyhytjännitteisyys on korotettu ihanteeksi työelämässä, seurataan samaa johtotähteä AMK:ssakin.

Anteeksi vain, mutta ei mene läpi. Kyllä korkeakouluilla on oltava taisteluasennetta. AMK:t ovat tietenkin yksityisiä palveluntarjoajia, ja koulutetun työvoiman jakelukeskuksia, joiden toimenkuvaan taistelu ei oikein sovi.

Voikin miettiä, viitsiikö niitä kutsua korkeakouluiksi lainkaan.

JAA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.