Maahanpanijaisista monttubileisiin

0

Hautajaisten kulkua ovat pitkään säädelleet hyvinkin tarkat sosiaaliset, kulttuuriset ja monesti uskonnolliset normit. Muuttumattoman, kaikille saman rituaalin on voitu katsoa korostavan samanarvoisuuttamme kuoleman edessä. Sillä on myös voinut katsoa olleen roolinsa sosiaalisen koheesion ylläpitämisessä. Hautajaisissa maahan pannaan yksi ihminen, mutta todellisuudessa niitä on perinteisesti vietetty nimenomaan yhteisöä varten. Rituaalit hitsaavat meitä yhteen.

Hautajaisten tehtävänä on ollut muistuttaa yhteisöllisyydestä. Samalla ne ovat tulleet muistuttaneeksi myös kaikkien yksilöiden perimmäisestä yhteiskunnallisuudesta. Hautajaisrituaalin yhtenä tarkoituksena on ollut palauttaa ihmisten mieliin, ettei ylenmääräisellä individualismilla pitkälle pötkitä.

Ajat kuitenkin muuttuvat, eivätkä kaikille samat hautajaisetkaan ole enää mikään itsestäänselvyys.

Omat hautajaiset suunnitellaankin tänä päivänä usein tarkasti. Ei haluta välttämättä pitäytyä perinteisissä rituaaleissa, vaan tahdotaan oman näköiset hautajaiset.

Myös käsitys hautajaisista yksinomaan synkkänä tilaisuutena on kyseenalaistettu.

Ainakin Britanniassa ovat yleistyneet hauskat hautajaiset (happy funerals). Puhutaan elämän juhlistamisesta – a celebration of life. Muistellaan vainajan elämän tähtihetkiä, rakkauksia ja vaikka lempibiisejä. Tunnelma voi olla riehakaskin.

Traditionalistit eivät ole tällaisesta innoissaan, vaan valittavat hautajaisrituaalin koko tarkoituksen menevän näin harakoille.

Esimerkiksi The Guardianin kolumnisti Giles Fraser katsoo asiakseen todeta, etteivät iloiset hautajaiset ole naurun asia. Hänen mielestään itsekorostus ei sovi hautajaisiin, eiväthän itseilmaisu ja yksilöllisyys ole kuolleille tyypillisiä ominaisuuksia. Sitä paitsi, Fraser muistuttaa, hautajaiset eivät ole oikea paikka tai aika hakeutua huomion keskipisteeksi, koska juuri pysyvä poissaolomme on koko homman idea.

Fraserin mielestä happy funeral -ilmiö hämärtää kuoleman lopullisuuden ja vaikeuttaa näin suremisprosessin aloittamista.

Kuolema on muutenkin piilotettu, huokaa Fraser, ja nyt hautajaisissakin teeskennellään, ettei sitä ole olemassakaan. Ettei vain kenellekään tulisi paha mieli.

Fraserilla on toki pointtinsa. Mutta eikö hautajaisissa vainaja ole aina valokeilassa sinne erikseen hakeutumatta – ja nimenomaan pysyvän poissaolonsa takia.

Hautajaisissamme olemme kerrankin jakamattoman huomion kohteena. Ne ovat – jos näin voi sanoa – elämämme tähtihetki.

Eipä siis mikään ihme, että ne halutaan suunnitella persoonallisuuteemme mätsääviksi.

Tietenkin voidaan ajatella nykyajan kannustavan vaatimaan elämältä pelkkiä tähtihetkiä ja jatkuvaa tunnustusta omalle ainutkertaisuudelle. Yksilölliset ja hauskat hautajaiset ovat osa samaa kehitystä. Kun suunnittelemme hautajaisiamme, emme osaa täysin päästää irti ajatuksesta, että emme tule itse olemaan siellä. Niinpä haluamme varmistaa, että tilaisuuden kulku heijastelee mahdollisimman paljon omaa käsitystämme itsestämme, kenties vähän puleerattunakin.

Ajattelemme kenties maahanpanijaisijamme loistokkaana spektaakkelina, minäprojektin huipentumana, CV:n kruununa. Ne ovat viimeinen silaus LinkedIn-profiiliimme.

Olemme entistä yksilöllisempiä, mutta samalla elämme enemmän kuin koskaan muiden kautta siinä mielessä, että on yhä tärkeämpää hallinnoida synnyttämiään mielikuvia. Kun suunnittelemme hautajaisiamme, tahdomme niiden paitsi näyttävän itseltämme, myös sopivan “brändiimme”. Voi olla, että tarve rakentaa elämästään eheä tarina johtaakin järjestämään muistelujuhlia henkilölle, joka koostuu lähinnä mielikuvista.

Niin sanottu oma itsemme ja julkinen roolimme sekoittuvat puheessa itsen “brändäämisestä”, jota nyt kuulee kaikkialla. Sosiaalisen median kanavat opettavat meitä jatkuvaan minäkuvan hallinnointiin. Siitä tulee normaalia, tiedostamatonta toimintaa. Kontrolli sisäistyy.

Meitä tavallaan pakotetaan olemaan yksilöitä, mutta samalla meidän on oltava jatkuvasti tietoisia yleisesti hyväksytystä tavasta olla sellaisia. Elämme ja kuolemme “brändättyinä”. Olemme tarkkaan valikoiduista narratiivisista elementeistä kasattuja käveleviä tarinoita matkalla ikuiseen unohdukseen.

Siinä missä entisajan ihmisille kuolema oli itsestään selvästi sosiaalinen tapahtuma tiettyine vakiintuneine rituaaleineen, meille on luontevaa nähdä myös elämän päättyminen osana yksilöllistä polkuamme, tarinaamme, joka ansaitsee omanlaisensa juhlan.

Toki itseen liittyvien mielikuvien hallinta on ollut tärkeää myös entisajan yhteisöissä. Kuolemassa olimme kuitenkin tuolloin (melkein) samalla viivalla. Vain poikkeuksellisen hirveiltä ihmisiltä voitiin kieltää oikeus perinteisiin hautausrituaaleihin.

Tänään juuri nuo rituaalit voivat tuntua rangaistukselta. Ajatus harmaaseen massaan hukkumisesta kuolemassa saattaa piinata tämän päivän ihmistä aivan erityisesti. Siksi etsimme uusia tapoja lähteä maailmasta. Nämä tavat ovat usein totuttua vähemmän kuolemakeskeisiä.

Mutta nähdäkseni happy funeral -ilmiön tarkoitus ei ole kieltää kuolemaa, vaan olla kiitollinen elämälle. Kysymys on uudenlaisesta suhtautumisesta kuolemaan ja kuolevaisuuteen, joka saattaa herättää ihmetystä ja vastustustakin monissa ihmisissä, olemmehan tottuneet hartaampaan asenteeseen ikuisuuden äärellä.

Fraser jakaa monien tunteman huolen kuoleman piiloutumisesta sairaaloihin ja ruumishuoneille, jäämisestä ammattilaisten huoleksi. Tästä sitten seuraa vieraantunut suhde kuolemaan.

Happy funeral -ilmiön voisi nähdä tämän kehityksen vastaisena ilmiönä. Siinä kuolema riisutaan ritualistisesta pönötyksestä ja siihen suhtaudutaan niin luontevasti kuin suinkin. Samalla ilmiö luonnollistaa kuoleman. Mielestäni oman kuolevaisuuden työstäminen hautajaisiaan suunnittelemalla ei ole erityisen vieraantunutta.

Fraser edustaakin koulukuntaa, jonka mielestä kuolemaan on suhtauduttava jylhän juhlallisesti.

Sosiologi Norbert Eliaksen mielestä hautajaisten juhlallisuus ja vaatimus hautausmaiden hiljaisuudesta ovat elävien keinoja erottautua kuolleista. Elävät vaativat kunnioitusta kuolleille, ja yhtenä syynä tähän on kuolleiden pelko.

Meissä olisi siis säilynyt irraationaalinen ja maaginen pelko, että kuolleet palaavat kostamaan, ellemme osoita heille riittävää kunnioitusta. Tätä kunnioitusta puolestaan voimme osoittaa pitäytymällä perinteisissä rituaaleissa.

Happy funeral -ilmiö vastustaa kuolleiden pelkoa. Se liittyy näin läheisesti yleisempään, kuolemapositiivisuutena tunnettuun ilmiöön. Kuolemapositiivisuuden (death positivity) ympärille syntynyt liike ajaa avoimempaa ja luontevampaa suhtautumista kuolemaan. Sen perustajiin ja näkyvimpiin hahmoihin kuuluva Caitlin Doughty on todennut, ettei kuolemapositiivisuus tarkoita, että “sinun olisi suhtauduttava myönteisesti äitisi kuolemaan. Se tarkoittaa, että on hyväksyttävää olla avoimesti kiinnostunut kuolemasta, sekä omasta kuolevaisuudestamme kumpuavasta taiteesta, kirjallisuudesta, historiasta ja merkityksestä.”

“On hyväksyttävää”, Doughty jatkaa, “suunnitella omia hautajaisiaan tai olla kiinnostunut hautaamiseen tai krematointiin liittyvistä innovaatioista. Mikään tästä ei ole väärin tai sairasta.”

Traditiotkin kehittyvät. Perinteiset kuolemanrituaalit koetaan jäykiksi ja pohjimmiltaan merkityksettömiksi tämän päivän maailmassa. Koska juuri merkityksellisyyden kokemus on nähdäkseni ensisijaista hyvälle elämälle, on ymmärrettävää, että ihmiset tahtovat varmistua siitä, ettei heitä viedä hautaansa heille itselleen yhdentekevien tai jopa vastenmielisten menojen mukaan.

Lisääntynyt kokemus omasta yksilöllisyydestä ja ehkä jossain määrin uskonnon merkityksen vähentyminen heikentävät osaltaan perinteisten rituaalien vetovoimaa.

Perinteet voidaan kuitenkin myös hautajaisten kohdalla nähdä myös vastavoimana liian pitkälle menneelle yksilöllistymiselle. Silloin traditionaalinen hautaus on kenties eksplisiittinen valinta, kannanotto. Sellaisena sekin on tietysti nähtävissä identiteettiprojektin vinkkelistä.

Hautajaismenojen moninaistuminen on joka tapauksessa todellisuutta. Se on sosiaalinen fakta, jonka laajempi tutkiminen olisi mielenkiintoista. Alalla riittää trendejä, uusimpana vaikkapa ekohautauksen yleistyminen.

Tässä on kuitenkin pohdittu hautajaisrituaaleja ennen kaikkea yksilön näkökulmasta. Olen päätynyt pitämään persoonallisia hautajaisia kannatettavana asiana, vaikka tiedostankin, kuinka asia on mahdollista nähdä perustellusti myös toisin.

Ehkä hautajaiset ovat nimenomaan hetki, jolloin voimme viimeinkin esiintyä omana itsenämme – kun meitä ei enää ole.

Kenties vasta kuolema vapauttaa meidät “brändäämisen” pakosta. Sietäähän sitä juhlia.

JAA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.