Ehkä jossain toisessa hiljaisuudessa

0

Kirjoitin kerran lauseen ”ehkä jossain toisessa hiljaisuudessa”.

En tiedä, mistä se tuli. Ehkä se syntyi automaattikirjoitussessiossa, jollaisia joskus harrastin, ja vieläkin harrastan, ellen muuten saa kirjoitusta kulkemaan.

Halusin tuolloin kirjoittaa runoa. Tuollaisen session jälkeen annoin aikaansaamani tekstimassan hautua jonkin aikaa, jonka jälkeen kävin sen läpi kynän ja viivoittimen kanssa. Alleviivasin kokonaisia rivejä (kirjoitan aina sinikantisiin kouluvihkoihin). Nämä rivit siirsin erityiseen tiedostoon, josta tuli varasto enemmän tai vähemmän hullunkurisille irtolauseille. Minusta oli huvittavaa rakennella runoja näitä yhdistelemällä.

”Ehkä jossain toisessa hiljaisuudessa” on ollut osa montaa sellaista yritelmää. Sehän on runollinen lause. Mutta mitä se tarkoittaa? Mikä on toinen hiljaisuus? Missä se on? Mitä siellä ehkä on tai tapahtuu? Runoleikkini eivät ole vastanneet tähän.

Ehkä ei edes ole runollista tai runoilijamaista etsiä vastauksia. Itsekin pidän monesti enemmän avoimista kysymyksistä ja arvoituksista. Ainakin lukijana. Mutta omalta tekstiltäni vaadin enemmän, tai ainakin jotain muuta. Tekstilläni on oltava merkitys, vaikka en olisikaan siitä kirjoittaessani tietoinen.

Tämä ei edes ole ainoa minulle hämäräksi jäänyt lause noissa irtolauseiden massoissa. Mutta juuri tämä vaivaa minua.

Onko ”toinen hiljaisuus” kuoleman metafora? Jossain rajan tuolla puolen on hiljaisuus, joka on toista kuin tämä tuntemamme hiljaisuus. Ilmeisesti tämä olisi hiljaisempaa hiljaisuutta. Jotain, joka ei olisi vain melun puutetta, negatiivista hiljaisuutta, vaan perustavanlaatuista positiivista hiljaisuutta.

Mitä sieltä sitten voisi löytää? Rauhaa ja harmoniaa ja kaikkea kivaa? Varmasti, mutta en haluaisi lukita tätä kuolema-selitystä. Se tuntuu jotenkin kuluneelta, kliseiseltä. Se tulee ensimmäisenä mieleen, ja on helppo heittää ilmoille. Ihan hyvä yritys, mutta ei ”toinen hiljaisuus” minulle sitä tarkoita, ei ainakaan pelkästään.

Joissakin runokokeiluissani tuo lause on yhdistynyt ajatukseen romanttisesta rakkaudesta. Tässä yhteydessä viittaus toiseen hiljaisuuteen on tarkoittanut melankolista kaipuuta vielä mahdollisesti koittavaan hetkeen, jolloin rakastetun kanssa ollaan yhdessä. ”Hiljaisuus” on kuitenkin tässä tarkoittanut ehkä jonkinlaista alistumista siihen, ettei näin todennäköisesti käy. ”Ehkä jossain toisessa hiljaisuudessa”: kenties kerran, mutta tuskin sentään kuitenkaan.

Tämäkään selitys ei häikäise omaperäisyydellään. Se kuitenkin tuntuu minusta jo paremmalta kuin edellinen. Makuasia varmaan, ja totta on sekin, etten tätä kirjoittaessani tunne olevani kovin vastaanottavainen kuolemanajatuksille, mutta romanttiselle rakkaudelle kylläkin!

Miksi ylipäätään ”hiljaisuus”? Miksi ei vaikka ”jossain toisessa ulottuvuudessa” tai ”jossain toisessa baarissa”?

Ennen kaikkea varmasti siksi, että rakastan hiljaisuutta. Tämä piirre tuntuu vain vahvistuvan iän myötä. Ehkä tämä on ihan tavallista. Minulla vain sattuu olemaan erityinen tarve pohtia tätä, ja ylipäätän kaikkea ”tavallista”. Haluan ajatella arkipäiväisiä asioita niin perin pohjin, että ne muuttuvat elämää suuremmiksi ja maagisiksi. Haluan ajatella pienen valtavaksi.

Hiljaisuuden kaipuu on tietenkin täysin universaalia, jopa banaalia. Suomessa on yleistä puhua ikävästä kesämökin rauhaan. Joku tahtoo puolestaan vaeltamaan erämaahan, joku purjehtii. Mökki, erämaa, meri. Nämä ovat rauhan ja hiljaisuuden tyyssijoja, irtiottojen mahdollistajia.

Joillekin hiljaisuus on uskon asia. He viettävät viikonloppunsa Valamossa. Toisille tämäkään riitä: he vannovat valan ja omistavat elämänsä hiljaiselle mietiskelylle luostareissa.

Olen lähempänä jälkimmäistä tyyppiä. En silti ole mikään munkki. En edes ole uskonnollinen. Enkä voi sanoa omistaneeni elämääni hiljaisuudelle, vaikka ihailenkin sellaista suunnattomasti. Minähän nautin pirskeistä ja popmusiikista: en voisi elää ilman Dog Man Staria, ja pystyn puhumaan rockista loputtomasti.

En oikeastaan osaa tyhjentävästi sanoa, miksi hiljaisuuden käsitteestä on tullut minulle näin tärkeä.

Yksi mahdollinen selitys, eikä ehkä se kaikkein miellyttävin, on tarpeeni rationalisoida olemassaoloani. Pyrin siis kehittämään selitysmallin, jonka turvin saisin elämäni kaikkine pettymyksineen näyttämään johdonmukaiselta ja suunnitellusti etenevältä kokonaisuudelta. Tähän turvaudun ennen kaikkea masennuksen hetkinä. Silloin koko ajatukseen liittyy melankoliaa, joka ei välttämättä ole aina rakentavaa. Teen ikään kuin välttämättömyydestä hyveen: tämä eristäytyneisyyteni on ylväs valinta, toinen hiljaisuus.

Todellisuudessa kaiken takana lienee kuitenkin halu rikkoa hiljaisuus, joka tällaisina hetkinä tuntuu lähinnä ahdistavalta.

Voisiko ”toinen hiljaisuus” siis tarkoittaa jotain sellaista olotilaa, johon sisältyy tuon ahdistavan ja sulkeutuneen hiljaisuuden ylittäminen, kurottaminen kohti inhimillistä yhteyttä, luopumatta kuitenkaan jostain perustavanlaatuisesti omasta?

Eikö tämä juuri ole kirjoittamiseni tarkoitus? Olen hiljainen mies, seinäruusutyyppiä, mutta kuitenkin kaipaan hyväksyntää, arvostusta, lämpöä…

Minä kirjoitan päästäkseni toiseen hiljaisuuteen, joka ei ole yksinäistä hiljaisuutta. Toinen hiljaisuus on yhteisymmärrystä.

Vai tarkoittaako toinen hiljaisuus sittenkin niin sanotulle sisäiselle elämälle, mietiskelylle omistautumista? Onko se toinen nimenomaan suhteessaan kiireiseen, ulospäinsuuntautuneeseen ja meluisaan maailmaan sekä sen kehittämään ajatukseen hiljaisuudesta brändinä?

Vaihtoehtoinen, radikaali hiljaisuus?

Aletaan lähestyä ajatusta, että toinen hiljaisuus olisi yhtä kuin rauha ja rakkaus. Se kuulostaa minusta hyvältä, olenhan aikamoinen pehmohippi.

En halua lukita tätäkään vastausta, mutta minusta tuntuu, että etsin seuraavaksi näiltä main.

JAA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.