Pölyisten opusten puolesta

0

Suomalaiset arvostavat kirjastoa.

Tämä kävi jälleen kerran ilmi viimeisimmästä valtakunnallisesta kirjastokyselystä.

Mutta arvostaako kirjasto itseään?

Ihmiset näkevät kirjaston ikuisena, merkitykseltään melko vakiintuneena instituutiona tiettyine perinteisine tehtävineen, ja tällaiseen kirjastoon he kerta toisensa jälkeen ilmaisevat olevansa tyytyväisiä.

Tämä ei tarkoita, etteikö kirjaston olisi pysyttävä jatkuvasti ajan tasalla: päinvastoin se kertoo siitä, että kirjasto nimenomaan on onnistunut pysymään ajan tasalla.

Kuitenkin kirjasto tahtoo muuttua joksikin muuksi.

Kirjaston palvelujen markkinoinnin kantavana ajatuksena tuntuu olevan mahdollisimman vähän kirjastomainen kirjasto.

Halutaan eroon mielikuvista pölyisistä opuksista ja nutturapäisistä kirjastontädeistä. Myös ajatus hiljaisuudesta kirjastoa määrittelevänä tekijänä on päätetty kokea ongelmalliseksi.

Nähdään tärkeäksi luoda viihdekeskuksia. Ei oikein saisi puhua edes kirjoista, saati sitten kirjallisuudesta.

Sivistyksen ja kulttuurisen pääoman kaltaiset käsitteet ovat kerta kaikkiaan liian elitistisiä. Kovin tylsiäkin ne ovat.

Niinpä kannattaa korostaa vaikkapa ruumiinkulttuuria. Tänä päivänä lukeneisuus on kirjaimellisesti paperia kiinteiden pakaroiden rinnalla. Kirjastosta voikin lainata tähän tarkoitukseen jos jonkilaisia vemputtimia.

Kahvakuula on tasa-arvoa, runous snobismia, näin tuntuu ajatus kulkevan.

Yleisten kirjastojen työssä korostuu yhä enemmän esimerkiksi tapahtumatuotanto kokoelmatyön asemesta. Puhutaan, aikamme erästä iskusanaa käyttäen, asiakaslähtöisyydestä erotuksena kokoelmalähtöisyydestä.

Kaikki eivät tätä kakistelematta niele.

Yksi heistä on informaatiotutkimuksen emerituslehtori Vesa Suominen. Hän on hahmotellut ajatusta kirjallis-bibliografisesta kirjastosta (Kirjallis-bibliografisen kirjaston idea. Teoksessa Kirjaston kuolema. Toim. Jukka Relander & Jarmo Saarti, Avain 2015). Tällaisen kirjastokäsityksen erityispiirteenä on perustan hakeminen asioista, “joita kirjastoalalla on mahdollisuus hallita jo perinteensä kautta.”

Suominen rakentaa kirjastokäsityksensä kahden periaatteen varaan. Ensinnäkin katsotaan, että kirjaston vastuut yhteiskunnassa liittyvät kirjallisuuteen historiallisena ja kulttuurisena instituutiona. Toiseksi kirjaston tehtävä on bibliografinen. Bibliografia tarkoittaa tietoa kirjallisuudesta, teoksista ja niiden dokumentaatiosta.

Kirjaston ydin on kokoelma, scriptum est.

Suominen kritisoi userismia, ajattelutapaa, jossa kirjaston nähdään olevan ennen muuta asiakas- tai vastaanottajakäyttäjää varten. Tällöin kirjastolle jää lähinnä instrumentaalinen funktio, jollainen sillä toki myös on – onhan sen palveltava jotain tarkoitusta. Suominen huomauttaa kuitenkin, että kirjasto on myös “sitä, mitä se sisältää eli kirjallisuutta.”

Kirjallisuus puolestaan on osa kulttuurista todellisuuttamme ja olisi kovin ankeaa ajatella suhdettamme siihen puhtaan instrumentaalisesti.

Kirjaston sisältämät teokset eivät ainoastaan anna meille mahdollisuutta toimia, vaan ovat myös osa rakentumistamme toimijoina. Niinpä kirjaston rooli onkin Suomisen näkemyksen mukaan aidosti kasvatuksellinen. Tämä on perinteisesti nähty yhtenä kirjaston keskeisenä tehtävänä.

Nyt trendi on kovin toisen suuntainen.

Mutta jos kansa kerran selvästi ilmaisee tahtovansa perinteisen kirjaston, mistä kirjaston kokema tarve itsetarkoitukselliseen muutokseen oikein kumpuaa?

Syytä voi kenties hakea vaikkapa niin sanotusta uudesta julkisjohtamisesta. Sehän on julkisten organisaatioiden muutosoppi, jonka tavoitteena on siirtää yksityisen sektorin toimintatapoja julkisen hallinnon organisaatioihin.

Oppi uudesta julkisjohtamisesta perustuu uskomukseen, että julkinen sektori on tehoton ja yksityiset markkinat tehokkaita.

Toimintatapojen lisäksi yksityiseltä sektorilta lainataan retoriikka, joka korostaa sellaisia asioita kuin jatkuva muutos tai yhä kiristyvä kilpailu.

Organisaatio ei pärjää kilpailussa ilman muutosvalmiutta.

Omaksuttuaan tällaisen hallintotavan, kirjastosta on tullut yhä suuremmissa määrin yksityisen toimijan kaltainen. Tästä seuraa myös tarve jatkuvaan mittaamiseen, monitorointiin ja tehostamiseen.

Tärkeintä on näyttää dynaamiselta.

On selvää, etteivät kirjojen painosta notkuvat hyllyt ja niiden välissä kiertelevät nutturapäät vastaa tätä uutta kuvaa, jonka kirjasto haluaa itsestään antaa. Niinpä sen on pyrittävä tällaisista mielikuvista eroon, brändättävä itsensä uudelleen.

Ja niin kuin monet muutkin julkisen sektorin toimijat, jotka ovat hypänneet samaan kelkkaan, kirjasto keksii sumuverhokseen asiakaslähtöisyyden.

Asiakaslähtöisyys tarkoittaa pohjimmiltaan samaa kuin markkinavetoisuus. Kirjaston muutoksessa ei ole kysymys käyttäjien, joita nyt kutsutaan asiakkaiksi, kuuntelemisesta, vaan kirjaston muuttamisesta enemmän yksityisen toimijan kaltaiseksi.

Tätä kirjoitettaessa viimeisimmässä Kirjastolehdessä (3/2018) hehkutettiin Ruotsin kokemuksia yksityisten yritysten pyörittämistä kirjastoista. Jutussa toistettiin melko kritiikittömästi kertomusta tehottomasta julkisesta sektorista, jonka tehtävät hoituvat markkinamalliin sutjakkaammin. Kilpailu tuo jännitystä ja palkatkin ovat paremmat. Ai että.

Ja onhan meillä Suomessakin presidenttinä mies, joka 1990-luvulla esitti, että ihmiset voisivat maksaa kirjastopalveluista.

Uusliberaali suuntaus näkyy myös kirjastoalan koulutuksessa.

Olen itse opiskellut kirjasto- ja tietopalvelualaa ammattikorkeakoulussa.

Tuleville kirjastonhoitajille opetetaan, että kirjaston tuote on palvelu. Näin heidät saadaan kuin huomaamattaan omaksumaan markkinahenkinen ajatus, että kaikki myyvät aina jotain.

Heille kerrotaan myös, ettei kannata turhaan pelätä yksityisen sektorin toimintatapoja. Hyväähän markkinat aina vain tarkoittavat.

Ammattikorkeakoulusta valmistunut kirjasto- ja tietopalvelualan tradenomi tietää enemmän palvelupolkujen rakentamisesta ja palvelujen tuotteistamisesta kuin kirjaston perinteisistä keskeistoiminnoista kuten luetteloinnista, evaluoinnista ja ylipäätään kokoelmatyöstä.

Niin, vaikuttaa siltä, että kirjasto on siirtymässä uuteen olomuotoon. Kirjasto 2.0 ei enää ole paikka hiljaisuuden rakastajille, kirjallisuuden ystäville, opiskelijoille ja ylipäätään ihmisille, jotka tahtovat rauhan keitaan kaikkialle ulottuvan hälinän keskellä.

Uusi kirjasto on paikka, jonne tullaan viihtymään, ja sen on tietenkin tarkoitettava ääntä, ääntä, ääntä.

Tässä vaiheessa lukija tuskin yllättyy, kun asetun puolustamaan perinteisempää, hiljaisempaa kirjallis-bibliografista kirjastoa niin kävijänä kuin toivottavasti tulevana ammattilaisenakin (ellen tällä kirjoituksellani tuhoa uranäkymiäni ihan kokonaan).

Maailma tietenkin muuttuu, ja kirjaston on pysyttävä mukana menossa, mutta siihen ei mielestäni olisi pyrittävä esiintymällä ei-kirjastona.

Tällä hetkellä syntyy vaikutelma, että kirjasto tahtoo näyttää houkuttelevalta markkinoiden silmissä ja häpeää tuntiessaan itsensä hitaaksi ja vanhanaikaiseksi. Kirjasto on kuin epätoivoinen kosija, joka on valmis kaikkeen saadakseen ihailunsa kohteen huomion. Se teeskentelee olevansa jotain mitä ei ole vain saadakseen mahdollisuuden hetken huumaan ennen vääjäämätöntä pettymystä.

Minusta paras tapa saada toinen rakastumaan on olla niin sanotusti oma itsensä. Ei ole järkeä alkaa esiintyä jonain, josta kuvittelee toisen olevan kiinnostunut.

Mutta jospa kirjasto ihan oikeasti haluaa olla ei-kirjasto, so. jotain muuta kuin kirjallis-bibliografinen instituutio. Siinä tapauksessa en ikävä kyllä näe meillä yhteistä tulevaisuutta.

Minulle sivistys ja kirjallisuus ovat kaikki kaikessa – niin kirjastonhoitajana kuin -käyttäjänäkin.

Myönnän tuntevani taipumusta julistamiseen. Siispä julistan: pölyisten opusten puolesta, yhdessä viihtymistä vastaan!

PS. Nutturapäiset kirjastotädit on i-ha-nia!

JAA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.