Väitellä vai keskustella

0

Meitä kannustetaan opettelemaan väittelyn taitoa. Sanotaan, että meidän olisi opittava paremmin perustelemaan näkemyksiämme.

Luodaan kuvaa, että väittely olisi jokin ihanteellinen, mutta vaikea ja katoamassa oleva taito, joka nyt täytyisi pelastaa. Minusta tämä on virheellistä ajattelua.

Väitellä osaa kuka tahansa. On vain jaksettava jankuttaa.

Keskustelu on vaikeampaa, siinä kun olisi kuunneltavakin.

Keskustelun tarkoitus on oppiminen.

Mikään ei silti velvoita kaikissa tilanteissa kunnioittamaan keskustelukumppanin näkemyksiä. Niiden ymmärtäminen on kuitenkin tärkeää.

Joka hyökkää toisen argumentteja vastaan ymmärtämättä niitä, syyllistyy väittelyyn.

Väittely on äänekästä, poleemista ja yksinkertaista. Se perustuu kaikkein ilmeisimmille vastakkainasetteluille. Väittely sisältää aina kaksi toisensa poissulkevaa teesiä ja näitä puolustavat argumentit. Argumentti toisen teesin puolesta on tietenkin suunnattu toista vastaan.

Tämän väittelyn loogisen perusrakenteen vuoksi pattitilanteet ratkeavat aina vahvempi voittaa -periaatteen nojalla. Tämän luulisi tarkoittavan vakuuttavinta argumenttia, mutta usein näkee silkan potaskan, sen äänekkäimmän, nousevan korkeimmalle jakkaralle.

Poruhan siinä tulee väistämättä.

Eipä siten ihme että media rakastaa väittelyitä.

Väittely on spektaakkelia spektaakkelin vuoksi. Se on sodan ritualisointia, urheilua.

Kuten urheilu, väittely perustuu tulokseen. Huippu-urheilussa vain voittamisella on väliä, ja sääntöjen kiertäminen tavoitteeseen pääsemiseksi on täysin tavallista. Vastustaja on yksinkertaisesti nujerrettava. Toki tällainen on monesti älyllisesti kiihottavaa.

Etiikalla ja moraalilla on näissä ympyröissä kuitenkin vain välineellistä arvoa.

Analogiaa jatkaen keskustelu on kuin kuntoliikuntaa. Sitä tehdään hyvän fiiliksen vuoksi, niin sanotusti ilon kautta.

Keskustelua voi pitää myös leikkinä siinä mielessä, että sen ei tarvitse palvella mitään ulkoapäin asetettua päämäärää. Sen ei myöskään tarvitse tähdätä minkäänlaiseen tulokseen. Leikille on ominaista ”aristokraattinen halveksunta tuloksia kohtaan”, kuten Bob Black on todennut. Myös aito, onnistunut keskustelu on oma päämääränsä.

Keskustelu ei ole yksinomaan puhetta puheen vuoksi, vaan myös sitä. Sillä on tämän itseisarvon lisäksi myös jo mainittu oppimisen funktio.

Keskustelussa operoidaan yhtä lailla muodolla kuin sisällölläkin. Siihen kuuluu taidokkaasta sananlaitosta nauttiminen. Väittely sen sijaan on lähes yksinomaan sisältöä, oman mielipiteen väsymätöntä jänkkäämistä.

Toki väittelykin on pelkkää puhetta.

Tommi Uschanov huomauttaa kirjassaan Miksi Suomi on Suomi (2012) että tapa puhua ”pelkästä puheesta” on kovin suomalaista. Esimerkiksi monissa eurooppalaisissa kielissä kansanedustuslaitos on nimeltään parlamentti. Nimen alkuperä on latinan vakavahenkistä puhetta tarkoittavassa sanassa parabolare. Siitä juontuvat myös useiden kielien puhumista tarkoittavat sanat, kuten parler tai parlare. Tätä esimerkkiä seuraten Suomen eduskuntaa olisi kutsuttava puhekunnaksi, mutta sellainen ei sovi suomalaisuuteen, koska se viittaisi pelkkään puheeseen. Monet tehottomiksi katsotut toimielimetkin leimataan Uschanovin mukaan meillä ”keskustelukerhoiksi”.

Uschanov tiivistää: ”Kielissä, joissa käytetään parlamentti-sanaa, kuuluu kielen heijastamaan politiikkakäsitykseen, että politiikka on nimenomaan keskustelukerhoon osallistumista. Eikä tämä ole mikään epäkohta tai kömmähdys, puhumattakaan moraalisesta epäonnistumisesta. Se on päinvastoin asioiden normaali ja oletusarvoinen tila.”

Sekoitammeko siis keskustelun ja väittelyn toisiinsa siksi, ettei meillä ole puhumisen perinnettä?

Entä arvostammeko omaan näkemykseen hirttäytyvää väittelyä siksi, että se kertoo itsepäisyydestä, taas yhdestä suomalaisuuteen usein (jostain syystä positiivisessa mielessä) liitetystä ominaisuudesta?

Mielipidettä vaihtava henkilö on takinkääntäjä, kun taas henkilö joka ei luovu kannastaan tosiasioidenkaan paineessa on omapäinen ja rehellinen. Edellinen on selvästikin vähän keskustellut, kun taas jälkimmäinen on osallistunut väittelyihin. Edellinen on ehkä oppinut jotain, jälkimmäinen on pyrkinyt kaikin keinoin varjelemaan itseään moiselta – ja onnistunut.

Suomalaisuuteen kuuluvat sellaiset määreet kuten aito, alkuperäinen, luonnollinen ja rehellinen. Näillä sanoilla pyritään kuvailemaan jotain puhdasta ja kaikista vaikutteista vapaata ihmistä. Kaikenlaiset ideat ovat tähän lisättyä keinotekoista painolastia. Oikea suomalainen ihminen ei ajattele, hän tietää ja osaa luonnostaan.

Tällaiselle ihmiselle keskustelu on turhaa lässytystä, todellakin pelkkää puhetta.

Vaikka väittelykin on epäilyttävällä tavalla tekemisissä ideoiden ja ajatusten kommunikoinnin kanssa, siihen ei sentään liity tarvetta kuunnella toista, saati sitten oppia jotain. Väittelijä on rehellisesti omaa mieltään.

Niinpä nyt näyttääkin siltä, että väittelijät ovat hyötyä tavoittelevia moukkia. Heidän vastinparikseen asettuisivat fiksut ja avoimet, ideoita rakastavat keskustelijat. Tietenkin totuus on monimutkaisempi.

Tuollaiset typologiat ovat aina korkeintaan suuntaa antavia. Harva edustaa sataprosenttisesti yhtä tyyppiä. Enkä edusta minäkään.

En ole itse mikään superkeskustelija. Kuuntelen kyllä mielelläni ja yritän mieluummin pohdiskella kuin suoraan väittää, mutta sisimmässäni pidän erimielisiä aina vähän yksinkertaisina.

Jos esimerkiksi sinä, lukijani, olet joitain tässä esittämiäni näkemyksiä vastaan, olet mielestäni niin saatanan väärässä.

Silti voidaan yrittää keskustella.

JAA