Sotaa leikkivien setien maa

3

Suomalainen yhteiskunta on läpeensä militarisoitu.

Kumarramme joutavia horisevia sotaukkeleita samalla kun nyökkäilemme hyväksyvästi aikansa elänyttä systeemiä vastustavien vankeusrangaistuksille.

Katsomme olevamme pohjoista sankarikansaa, jonka ei tarvitse välittää kansainvälisten ihmisoikeuselinten lausunnoista.

Amnesty International on adoptoinut suomalaisia totaalikieltäytyjiä vuodesta 1999, jonka lisäksi eri tahot ovat toistuvasti ilmaisseet huolensa Suomen ihmisoikeustilanteesta aseistakieltäytyjien osalta. Mitään ei ole kuitenkaan katsottu tarpeelliseksi tehdä. Siviilipalvelukseen saatu kosmeettinen lyhennys ei muuttanut sitä tosiasiaa, että palvelus on yhä kohtuuttoman pitkä yleisimpään asepalvelusaikaan verrattuna. Totaalikieltäytyjät on edelleen tuomittu ehdottomiin vankeusrangaistuksiin.

Hiljattain Helsingin hovioikeus kuitenkin antoi päätöksen, jonka mukaan totaalikieltäytyjien tuomitseminen on syrjivää palvelusvelvollisuudesta rauhan aikana vapautettuihin Jehovan todistajiin verrattuna. Päätöksen myötä totaalikieltäytyjien tuomitseminen jäädytettiin toistaiseksi. Vielä ei tiedetä millaiseksi tilanne lopulta kääntyy. Tuomitsemiset saatetaan aloittaa uudelleen, jos korkein oikeus päättää muuttaa hovioikeuden ratkaisua.

Asiasta käytyä julkista keskustelua on hallinnut tietty velvollisuuseetos. Sen sijaan, että pohdittaisiin vaikkapa entistä valikoivampaan asepalvelukseen siirtymistä – ja lopulta koko asevelvollisuudesta luopumista – tärkeämmäksi on nähty miettiä, kuinka saataisiin entistä enemmän ihmisiä puolustusvelvollisuuden piiriin.

Ei ole mikään uusi tai omaperäinen havainto, että militarismi on suomalaisuuden kovinta ydintä. Sotilaallista voimaa palvovat meillä niin romanttisilla egotripeillä huitelevat ministerit kuin kansan syvät rivitkin.

Näyttää siltä, ettei aseistakieltäytyjille haluta antaa samanlaista täysivaltaisen kansalaisen statusta kuin armeijan käyneille. Eriarvoisuutta synnytetään jo kutsuntavaiheessa, jossa siviilipalveluksen mahdollisuudesta tiedotetaan puutteellisesti.

Ainakin asian ollessa itselleni ajankohtainen 2000-luvun alkupuolella siviilipalveluksen mahdollisuudesta tiedottaminen oli lähes kokonaan viidakkorummun ja Aseistakieltäytyjäliiton kutsuntakampanjan varassa; ”virallista”, puolueetonta informaatiota ei hyvin militaristisluonteisissa kutsuntatilaisuuksissa sivarista saanut.

Armeijan luonnollistaminen niin arkisessa kuin virallisessakin puheessa jonkinlaiseksi itsestäänselvyydeksi ja nuoren miehen ensisijaiseksi initiaatioriitiksi ”miesten maailmaan” pitävät yllä sivareita ja totaaleja syrjiviä asenteita ja sitä kautta käytänteitä, osin tiedostamattomiakin. Kun asepalvelus nähdään annettuna otettavana ”fundamenttien fundamenttina” (Seppo Kääriäinen, sit. Lodenius & Rummakko: Tahdon asia. Suomalainen maanpuolustus murroksessa, 2006, s. 10), hämärretään sen luonnetta monien kamppailujen kohteena. Aseeseen tarttumisesta tulee miespuolisen kansalaisen ainoa keino lunastaa kansakunnan jäsenyys.

Antimilitaristina en tietenkään voi hyväksyä tällaista.

Militarismin maailmankuva on tyhmä ja lapsellinen. Ajatus siitä, että aseellisella pelotteella lisättäisiin turvallisuutta on vääristynyt. Jotta tällainen järkeily toimisi, on luotava jatkuvasti uusia uhkakuvia, tai pidettävä vanhoja yllä.

Kaikki puolustuspolitiikka rakentuu luulotautisen marttyrismin varaan, jossa kaikkien nähdään kaikissa oloissa vain väijyvän mahdollisuutta hyökätä. Tämän vuoksi ”meidän” on oltava jatkuvassa valmiudessa iskemään takaisin. Juuri tällaisista harhaluuloista nationalistinen militarismi kumpuaa. Tällainen epäluuloa ja kyräilyn ilmapiiriä synnyttävä kilpavarustelu perustellaan yleensä ”turvallisuudella”.

Ajatusmalli, jossa aseilla luodaan rauhaa, ei kuitenkaan mahdu aseistakieltäytyjän päähän. Henkilönä, joka määritelmän mukaan on päättänyt olla tukematta minkäänlaista sotaa ja kamppailla sotien kaikkien syiden poistamiseksi, aseistakieltäytyjä ei näe jättimäisen reservin ylläpitoa tai uusien hävittäjien hankkimista verovaroin millään lailla turvallisuutta edistävänä, vaan päinvastoin sitä heikentävänä toimintana.

Valtio, joka lähtee mukaan kilpavarustelun kierteeseen, hyväksyy sen melko eksistentiaalisen näkemyksen, ettei toisiin toimijoihin koskaan voi luottaa, ja että kaikkialla vaanivat hirvittävät vaarat, joita vastaan voi parhaiten puolustautua vain olemalla itse vähintään yhtä hirvittävä.

Ajatus kauhun tasapainosta rauhan ylläpitäjänä edustaa negatiivista rauhaa, joka perustuu toimijan laskelmoinnille oman tuhoutumisen todennäköisyydestä, mikäli toisia kohtaan suunnataan aggressioita. Se ei ole mitään todellista rauhaa, ainoastaan sodan poissaoloa.

Aseistakieltäytyjä sen sijaan kannattaa positiivista rauhaa, jonka perustana on kansainvälinen aseriisunta ja konfliktien ennaltaehkäisyyn tähtäävä toiminta. Tällaisten näkemysten leimaaminen haihatteluksi muodostaa vakavan uhan maailmanrauhalle.

Osoittamalla jatkuvasti hämmästyttävää piittaamattomuutta ihmisoikeuselinten huomautuksista, Suomi antaa itsestään kuvan maana, jonka olemukseen kuuluu sodan, väkivallan ja mielettömän uhrimielen näkeminen ”ihmisluontoon” kuuluvina luonnollisina toimintamalleina.

Kaikki armeijat ovat vain vallanhimoisten, lapsellisten ja viime kädessä täysin moraalittomien ihmisten temmellyskenttiä. Yhtäkään sotilasta ei pitäisi koskaan ottaa vakavasti.

Ainoa oikea tie on kaikesta militaristisesta ajattelusta luopuminen. Mitään muuta tavoitetta ei voi olla.

Kyse ei missään tapauksessa ole hippiunelmasta, vaan tiukan rationaalisesta ajattelusta. Jos haluamme maapallon säilyvän, meillä ei ole varaa sotaan. Emme voi antaa sotaa leikkivien setien tuhota kaikkea.

Heidän leikkinsä eivät ole yhtään hauskoja.

JAA

3 KOMMENTTIA

  1. Ihannemaailmassa näin. Kuitenkin väkivalta on osa luontoa ja siten myös osa ihmistä. Aina löytyy a) ihmisiä, jotka eivät jaa väkivallatonta arvomaailmaa ja b) (paljon) ihmisiä, jotka saa manipuloitua vähintäänkin hiljaisesti hyväksymään esim etnisyyteen perustuvan väkivallan. Ryhmään a) kuuluvilla on usein myös taipumus ryhmän b) avustuksella tavoitella ja joskus myös saada valtaa sekä myös käyttää sitä melko häikäilemättömästi. Näin ollen on väkivallatonta arvomaailmaa vaalivankin etu, että näitäkin arvoja suojellaan, tarpeen vaatiessa vaikka väkivalloin. Joka miekkaan tarttu, se miekkaan hukkuu, mutta niin hukkuu sekin, joka ei tartu.

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.