Toivosta

0

Toivossa on hyvä elää, sanotaan.

En tiedä onko se aina hyvää elämää, mutta olen taipuvainen ajattelemaan, että vain toivossa voi ylipäätään elää.

Filosofi Timo Airaksinen kirjoittaa, että koko ihmisen elämänusko perustuu kykyyn toivoa mahdotonta. Melkein samaan hengenvetoon hän kuitenkin toteaa, että jotain täysin mahdotonta ei voi toivoa, vain kaivata.

Kuitenkaan me “emme heitä toivoamme, sillä tunteen ekonomian kannalta se tulisi liian kalliiksi.” Samalla heittäisimme menemään itse elämän, jolloin kaikesta tulisi arvotonta. “Kun luopuu toivosta”, sanoo Airaksinen, “pettää itsensä tavalla, johon katalinkaan vihamies ei koskaan pysty.”

Elääkseen ihmisen on yksinkertaisesti pakko jaksaa toivoa.

Toivo kohdistuu aina johonkin, jonka koemme olevan mahdollisuuksien rajoissa, vaikka se tuntuisi kuinka kaukaiselta tahansa. Kun minä nyt esimerkiksi toivon sen naisen vielä vastaavan tunteisiini tai että saan tuon kiinnostavan työpaikan, pidän sitä aitona, elävänä mahdollisuutena. Airaksisen sanoin “[t]oivo kieltää mahdottomuuden ja samalla toivottomuuteen kuuluvan lamaantumisen”.

Toivo tekee toiminnan mahdolliseksi. Vaikka voisin ajatella jylhän herooisesti toivottoman taistelun olevan kaikkein jalointa, en todellisuudessa pystyisi yhtään mihinkään ilman ajatusta asioiden onnellisesta kehityksestä.

Toivo ei ole vain yksilön asia. Mikään tässä ihmisten maailmassa ei tapahdu tyhjiössä, ja kaikilla meidän toiveillamme ja peloillamme, ylipäätään tunteillamme, on yhteiskunnalliset implikaationsa. Jo yksin se, mitä toivomme ja miksi, on monilta osiltaan yhteiskunnallisten ja kulttuuristen tekijöiden tulosta. Me toivomme asioita, joita olemme oppineet pitämään toivomisen arvoisina, ja kun tuo toivo viedään meiltä, elämältämme katoaa pohja.

Toivottomuus on hirvittävän suuri yhteiskunnallinen ongelma. Toivottomuus tulevaisuuden näköalojen kapeutena, lannistavana uskonpuutteena ja lopulta elämän poissaolona on suurin uhka, joka meitä voi kohdata. Toivo on meille kaikki kaikessa.

Yhteiskunnassa, joka arvostaa työtä yli kaiken, juuri työttömyys on suurin uhka toivolle. Tällä hetkellä meitä hallitsevat voimat, joiden ensisijainen tehtävä on tuottaa toivottomuutta. Päättäjämme ovat katsoneet, että yhä suuremmalle osalle ihmisiä toivo on turhaa ylellisyyttä. Koska ilman toivoa ei ole elämää, hallituksemme on nähtävä suoranaisesti elämälle vihamielisenä.

Kaiken toiminnan mahdollistajana toivo on yhteiskunnallisen edistyksen moottori. Niinpä kaiken poliittisen päätöksenteon pitäisi tähdätä tuon moottorin käynnissä pitämiseen. Henkilökohtaisesti en ymmärrä, miten tähän tavoitteeseen voidaan päästä esimerkiksi opiskelijoita, työttömiä ja maahanmuuttajia syyllistämällä ja kurittamalla.

Oikeiston retoriikkaan kuuluu puhe niukkuudesta luovuuden ja aktiivisuuden lähteenä. Tällä perustellaan niin sosiaaliturvan leikkauksia kuin taiteen ja kulttuurin vainoakin. Jokainen köyhyydessä elänyt kuitenkin tietää, että pitkittyessään niukkuus pikemminkin lannistaa ja passivoi. Se tuottaa toivottomuutta.

Pahimmillaan alamme nähdä paremman tulevaisuuden yksinkertaisesti mahdottomana. Se on lopun alkua. Silloin emme vain koe, vaan tiedämme, ettei enää kannata yrittää.

Kun toivo on menetetty, tunteidemme talous romahtaa. Millään ei ole enää mitään väliä. Voimme vain kaivata elämisen arvoista elämää, koska se ei enää ole mahdollisen rajoissa ja siten toivottavissa.

Toivottoman kaipuun yhteiskunnassa ei ole elämää.

JAA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.