Huoltsikalla

0

Käyn mielelläni kahvilla huoltoasemilla.

Se on sikäli outoa, että en varsinaisesti näe itseäni tyyppinä, joka tykkää hengailla bensankatkussa.

En omista autoakaan, saati muuta pärisevää rumilusta.

Joitain yhteyksiä minulla sentään on noihin paikkoihin. Isäni työskenteli huoltoasemalla ollessani lapsi. Ne tulivat tutuiksi myös päästessäni ukkini tai enoni rekan kyytiin.

Niinpä huoltoasemat ovat saaneet mielessäni tarunomaisen hohteen.

Huoltsikkaromantiikan kautta työstän myös kaipuutani myyttiseen menneeseen, ikiomalle kultaiselle kuuskytluvulleni – joka tässä tapauksessa tarkoittaa lähinnä 1980- ja 1990-lukujen vaihdetta. Minulla on paljon mukavia huoltoasemamuistoja lapsuudesta, ajalta, jolloin vielä saatoin katsella varauksettoman ihailun vallassa työmiehiä ja rasvakouria

Enää en pysty siihen, minulla ei ole elävää suhdetta siihen, mitä kutsutaan oikeaksi, rehelliseksi työksi eikä varsinkaan ns. miesten maailmaan. Tänä päivänä olen varsinainen hintelän älykön perikuva.

Kahvikupin nauttiminen huoltoasemalla yhdistää minut siihen työväenluokkaiseen Suomeen, siihen yhtenäiskulttuuriin, jota en ole koskaan ehtinyt kunnolla tuntemaan, ja joka siksi on minulle ennen kaikkea tiettyihin symboleihin kiinnittyvä myytti.

Käyköön huoltoasema yhdestä tuollaisesta symbolista – kaikesta huolimatta.

Suomalaisten huoltoasemien kulta-aikaa oli 1960-luku. Tuolloin alkoi olla saatavilla tavallisten nuorten miesten kukkarolle sopivia autoja. ”Bensa oli halpaa ja liftaritytöt söpöjä”, hekumoi Jukka Vesterinen teoksessaan Huoltoasemakirja (2009).

Oma auto toimi myös suuren rakennemuutoksen häviäjien itsetunnon pönkittäjänä. Entinen, itsenäinen elämäntyyli oli kenties mennyttä, mutta olipa kuitenkin menopeli alla. Autokanta kasvoikin noina vuosina nopeasti. Seurauksena tieverkko laajeni ja parani. Tämä toi maahan myös lisää huoltoasemia.

Huoltoasemat toivat suuren maailman kirkonkyliin. Neonvalot loistivat amerikkaa. Huoltsikat huokuivat valtateiden romantiikkaa. Samalla syntyi mitä suomalaisin ilmiö ja tila, huoltoaseman baari. Niistä tuli taajamien tietokeskuksia ja vapaa-ajan ykkösmestoja, jotka kasvattivat Vesterisen mukaan kokonaisen sukupolven suomalaisia.

Vesterinen väittää asenteen yksityisautoilua kohtaan muuttuneen kielteisemmäksi 1970-luvulle tultaessa. Perinteisiä huoltoasemia alettiin pitää rumina ja epäsiisteinä. Uusille asemille oli yhä vaikeampi saada lupia ja ympäristöviranomaisetkin alkoivat kiinnostua bisneksestä. Tällainen kuohuttava holhoaminen ja viherpiiperrys ajoi huoltsikat innovaatioiden tielle.

1980-luvulla huoltoasemien palveluvalikoima kasvoikin huomattavasti. Tuolla vuosikymmenellä huoltoasemien kuppilat muuttuivat pitkälti ketjuravintoloiksi. Vanhat baarit alkoivat väistyä, mikä ei tietenkään miellyttänyt kaikkia. Uudet, suuret asemat olivat arkkitehtien suunnittelemia ja mainoksiin ilmestyi rasvakourien tilalle onnellisia perheitä. Tämän kehityksen tulosta ovat myös nykyajan liikenneasemat.

Vesterinen, vanhan liiton huoltsikkamies, äityy kaunopuheiseen tunnelmointiin: ”Poissa on huoltoaseman baarin huumaava hajusinfonia, johon omat sävynsä antoivat pinttyneet korjaushaalarit, ummehtunut tupakansavu, keittiöstä leijuva paistetun sipulin tuoksu ja monet muut aromit, joista sai nauttia sillä aikaa, kun rasvamontussa äheltänyt tuhattaituri pisti jälleen kerran vuotaneita kuussatasen Fiatin jarrukumeja kuntoon, joka tyydyttäisi katsastusmiestä.”

Juuri tuo laatukuva vastaa myös omaa käsitystäni huoltoasemasta, vaikka olenkin kasvanut pitkälti palveluasemien aikakaudella. Silti olen aina nähnyt kaiken muun vain korjaamopalvelujen kylkiäisenä.

Ja juuri siksi viehtymykseni näihin paikkoihin on niin kummeksuttavaa. Rasvamontut ja hajusinfoniat kun eivät ole ihan minun juttuni.

Huoltsikat ovat leimallisesti miehisiä paikkoja, sellaisella työväenluokkaisella, rasvakouraisella tavalla, joka on minulle vieras, tai ainakin ulkopuolisuuden tunnetta aiheuttava. Harvoin ne ovat varsinaisesti viihtyisiäkään. Huoltoasemat ovat yhä useammin vain huonosti varustellun mutta ylihintaisen päivittäistavarakaupan ja äärimmäisen huonolla maulla sisustetun, persoonattoman ravintolan yhdistelmiä.

Periaatteessa nauttisin virvokkeeni mieluiten trendikkäissä kahviloissa. Mutta niissä tunnen olevani väärässä paikassa. Ihmiset ovat liian kauniita. Mustan sumpin tilaaminen hävettää. Sliipatut nuoret menestyjät räpeltävät läppäreitään ja pyörittelevät silmiään, kun kaivan esiin paksun kirjan tai ruttuisen muistivihkon ja pureskellun lyijykynänpätkän.

Huoltoasemilla tuon välineistön esiin ottaminen on puolestaan useimmiten kerrassaan mahdoton ajatus. Ympäristö hylkii sivistystä niin vahvasti. Huoltsikoillakaan en voi rentoutua. Alun toteamus voidaan siis kyseenalaistaa: tykkäänkö muka ihan oikeasti kahvitella huoltoasemilla? Eppäillä tuota soppii.

Lopulta taitaa olla niin, että olen oma itseni vain Sointulassa. Sointulassa minusta ei tunnu, että kaikki tuijottavat. Kirjan lukeminen kuuluu suorastaan asiaan.

Sointulassa kaikki ovat ystäviä. Useimmiten ainakin.

Sointulassa minä rentoudun, eikä se johdu vain nelosoluesta. Siellä kahvikaan ei pistä käsiä tärisemään.

Vaikutinpa itse missä tahansa, sieluni asuu Pohjois-Karjalassa. Ja minun sieluni kantapaikka on Sointula Joensuussa. Ei mikään myyttinen, epätodellinen, rasvankäryinen huoltoasema, kalseasta ABC:stä puhumattakaan, vaan aito ja oikea matalan kynnyksen kulttuurikapakka.

Voisikin lähteä käymään.

JAA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.