Kielipuoli

1

Inessiivi, elatiivi, illatiivi, öhöm, adessiivi, ablatiivi ja, tuota noin, allatiivi?

Noin ne taisivat mennä, nuo suomen kielen paikallissijat.

Voin sanoa, että eivät tulleet kuin apteekin hyllyltä.

Kielitaitoni on häpeällisen puutteellinen. Osaan suomea niin huonosti, että minun täytyy pysähtyä miettimään kielellisiä ratkaisujani naurettavan usein. Kielitoimiston sanakirjaa on konsultoitava tuon tuostakin.

Tämänkin tekstin olen pannut kokoon intuitiolla, luottaen siihen, että ymmärrettävää jälkeä syntyy.

Tällainen on kaukana ihanteestani: kirjoittajasta, joka on Saarikosken tavoin muuttanut kieleen asumaan, ja jonka jokainen pilkku ja jokainen pikku possessiivisuffiksi on perusteltu ja merkitystä täynnä.

Silti kirjoitan. Kuinka oikein uskallan? Millä oikeudella kaltaiseni kielipuoli barbaari oikein kuvittelee huseeraavansa suomen kielen parissa?

Englannin opettajat tapaavat sanoa, että it’s getting the message across that counts, mutta onko olemassa mitään messagea ilman mediumia? Ja entä jos ei edes erityisemmin välitä mistään sanomasta?

Jos haluaa vain pitää hauskaa sanojen kanssa, on kieleen oltava jonkinlainen tuntuma. Sanottava kun on aina sidoksissa kieleen: kieli määrää, mitä voi sanoa.

Minulla ei siis ole mitään sanottavaa. Ei ole mesitsiä. Kirjoitan niin kuin hippi rämpyttää Landolaa, ilmaisun ilosta. Olen amatööri, joka rakastaa tekstin tykittämistä.

Juuri siksi häpeän. Minulla on vain kieli, enkä tunne sitäkään kunnolla. Soittelen vain korvakuulolta, nuotteja en tajua. Käy kai se niinkin, rokki raikaa ja helmat hulmuaa, mutta syvällisempi ymmärrys puuttuu.

Suuressa röyhkeydessäni pohdin kuitenkin paljon kieltä noin niin kuin diskursiivisessa mielessä. Kaikkihan tässä ihmisten maailmassa on kieltä. Kieli on valtaa. Kielen sosiaalisten funktioiden pohtijan ei tarvitse olla mikään lingvisti. Nämä asiat tajuaa hyvän sään sosiologikin.

Silti ahdistaa. Hellin ajatusta itsestäni älykkäänä ja sivistyneenä ihmisenä, mutta en osaa edes heittää tuota alussa mainittua rimpsua ulkomuistista.

Koko kielen kanssa telmimiseni on hapuilua pimeässä. Isken sanan sinne, toisen tänne ja jollain tavalla ne aina osuvat kohdilleen. Mutta minä en tiedä miten.

Onko tämä ihme? Jumalan käsi, deus ex machina? Istuuko Thot paviaanina olkapäälläni, kun kirjoitan?

Kenties. Tiedän vain, että toivon johdatuksen jatkuvan. Nämä ryöstöretket kielen maailmaan ovat nimittäin parasta mitä tiedän.

Kai tää on sit punkia – kaikki saa vetää. Jopa minä.

JAA

1 KOMMENTTI

  1. Hyvä kirjoitus! Kieliopin puute hävettää myös välillä itseäni, mutta olen samaa mieltä, ettei se saisi viedä pois intoa kirjoittaa! Varsinkin nuorena protestoin ajatusta kieliopista, mielestäni se oli tyhmää, kun kyllähän viesti menee kuitenkin perille vaikka kaikki sanat ei olisi yhdessä tai jostain puuttuu jotakin. Nyt aikuisena tietysti alkanut vähän kiinnittämään asiaan enemmän huomiota, ja onhan se (onneksi) kehittynyt ylä-asteen jälkeen. Harmillista on se, että ne äidinkielen tehtävien punaiset alleviivaukset ja sanakokeet lannistivat niin paljon, että se tuotti vaan häpeä ja sen myötä vastarintaa koko kielioppia kohtaan..

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.