Kuinka jääkiekkoa katsotaan

0

Minäkin seuraan lätkää. En tosin tiedä miksi.

Ainakaan minusta ei tullut jääkiekon katsojaa rationaalisen harkinnan tuloksena. En usko, että niin voi ylipäätään käydä.

Nämä ovat asioita, jotka kuuluvat selittämättömään.

Siitä yksinkertaisesta syystä, että luisuminen jääkiekon maailmaan tapahtuu yleensä nuorella iällä, tämä on aivan luonnollista. Mitä vähäisempi on kokemuksemme elämästä, sitä suurempi on selittämättömän alue.

Valitessani lapsena suosikkijoukkueita eri sarjoista, sekin, miltä seuran nimi näytti kirjoitettuna saattoi vaikuttaa valintaan.

Chicago Blackhawksin fanittamiseen taas vaikutti vahvasti seuran ikoninen logo, joka on vuosien ajan pysynyt muuttumattomana huolimatta sen ympärillä jatkuvasti pyörivästä essentialismi- ja rasismikeskustelusta.

1990-luvulla Chicagon kannattaminen oli lisäksi jotenkin kapinallista. Kaikki fanittivat jotain San Jose Sharksia, jonka lippikset dominoivat näkymää koulun käytävillä. Blackhawks-lätsän löytääkseen täytyi kääntää kaupunki nurin.

SM-liigassa kannatin 1980-luvun lopulla Ilvestä, mutta niin vain kävi, että Jokereiden kevään 1992 mestaruushurmos teki minusta narrilauman kannattajan. Olin niin nuori, ettei mistään lojaaliudesta voinut puhuakaan; lapselle sellaista ei olekaan, on vain oma nautinto. Tästähän faniudessa pohjimmiltaan on kysymys, kuten tullaan näkemään.

Ainoa seura, johon saatoin todella leimautua, oli kotikaupunkini Savonlinnan Laitaatsillan Pallo, mutta kun se joukkue hävisi historian hämärään, siirryin tuskaa tuntematta paikallisvastustaja SaPkon kelkkaan.

Suhteeni lajiin syntyi pitkälti kuvien kautta. Se miltä jääkiekko kuvissa näytti, määritti minulle mitä se on. Koska en itse, vanhempieni painostuksesta huolimatta, koskaan liittynyt mihinkään urheiluseuraan, minulla ei ollut käsitystä huipputason jääkiekon vaatimista ponnistuksista. Minulle kaikki oli vain keräilykorttien kiiltävää pintaa ja maalikoosteiden ilotulitusta. Aavistin vain hämärästi, että jääkiekko on jotain ”ihan oikeaa”, jotain monille täysin arkista puurtamista. Minä en moisesta välittänyt, ja jossain olennaisessa mielessä en välitä vieläkään.

Isäni leikekirja oli keskeisessä osassa ”sosiaalistumisessani” jääkiekkoon. Niissä oli 1960- ja 1970-luvun sanomalehdistä leikattuja valokuvia pelaajista ja otteluista siististi tekstattuine kuvateksteineen. Elin lapsuuttani murrosvaiheessa, jolloin jääkiekko oli muuttumassa yhä nopeammaksi, suoraviivaisemmaksi ja aggressiivisemmaksi. Suomen maajoukkue puolestaan oli astumassa menestysputkeen. Nuo leikekirjat olivat portti maailmaan, jossa pelissä ratkaisee taito ja Suomi häviää aina, varsinkin Neuvostoliitolle.

Mikään lätkäjätkä en ole. En koe tarvetta korostaa kansanomaisuuttani esiintymällä reiluna ja rehtinä perusjunttina. Kaikki lätkään elimellisesti liittyvät miehiset perushyveet, kuten väkivaltaisuus ja kova työ, tuntuvat minusta aika ikäviltä.

Koska kaikesta huolimatta olen valkoinen suomalainen mies, näyttää ilmiselvältä, että minun on perinpohjin selvitettävä suhteeni jääkiekkoon. Toisaalta kunnon suomalainen mies ei selittele, ei varsinkaan miksi seuraa jääkiekkoa. Vain ne, jotka jostain syystä eivät seuraa, ovat tilivelvollisia. Kuuluisinpa heihin. Voisinpa Matti Klingen tavoin todeta itsestäänselvyytenä, etten ole koskaan ollut urheilukilpailuissa. Mutta minä en voi. En tosin nykyään juuri käy jääkiekko-otteluissa, mutta sehän ei ole mikään este aktiiviselle seuraamiselle. Kun asetun vastaanottimen ääreen katsoakseni matsin, olen se pipopäinen poika, joka käristemakkaraa kylmyyttä hohkaavassa jäähallissa järsien valmistautuu Kokemaan Jotain Suurta.

On ehkä syytä varoa liiallista estetisointia. Jääkiekkokokemukseni ei missään tapauksessa ole eheä ja harmoninen. Mutta pyrinkö esittämään sen ristiriidat ja häiriöt itseisarvoisen kiinnostavina? Haluanko esiintyä tyyppinä, jonka älykkökuoren alla asuu oikea suomalainen tosimies? Vai onko asia päinvastoin? Ehkä haluan todistaa olevani aika nokkela tyyppi, vaikka seuraankin lätkää.

Horace Engdahl kirjoittaa teoksessaan Sen jälkeen savuke (2013), että kun ”intellektuellit kirjoittavat jalkapallosta tai ruuanlaitosta tai muista kansanomaisista aiheista, mieleen tulevat kuninkaat jotka matkustivat muinoin salanimen suojassa päästäkseen eroon tavanomaisesta prameilusta, mutta tuohtuivat mikäli valepuvun läpi ei nähty.”

Tuollaisen turhamaisuuden tunnistan itsessäni. Samaistun myyttisen menneisyyden hulttioparoneihin ja statuksestaan tarkkoihin tärkättyihin hovimiehiin. Ylipäätään kaikkeen sellaiseen, jonka voi katsoa olevan mahdollisiman kaukana lätkä-äijyydestä. Tämä on suorastaan ohjelmallista. Ja tästä syystä juuri jääkiekkokokemukseni ristiriidat ja häiriöt ovat nimenomaan itsessään kiinnostavia. Ne ovat tämän jutun juoni. Miksi edes kirjoittaa mistään ristiriidattomasta ja harmonisesta?

*

Perinteinen kannattajuus on vaativaa, askeettista ja nautinnon harvinaisuutta korostavaa. Tällä kannalla on ainakin Tommi Melender esseessään Miesten peli (2010).

Melenderille hienointa jääkiekossa ovat hetket, jolloin ”voitot ja tappiot kietoutuvat yhteen jonkinlaisiksi pienoiskuviksi elämästä”. Jylhän synkeään sävyyn Melender hekumoi voitokkaiden hetkien harvinaisuudella tappioiden täyttämässä olemassaolon virrassa. Nuo hetket ovat hänelle jääkiekon suola.

Varmasti näin onkin. Suomen miesten jääkiekkomaajoukkueelle sen kirkkaimman mitalin voittaminen on harvinaista herkkua, ja meille kannattajille sitä myöten joka kerta kuin tulisoihtu pimeään. Silti minun, jonka ei ole tarvinnut Melenderin tavoin koskaan jännittää Suomen A-sarjassa pysymistä, on hankala samaistua ihan näin heroois-pessimistiseen lähestymistapaan.

Minä kasvoin suoraan menestykseen, maailma aukesi minulle sinikoneen voittoisien vuosien aikana. En oppinut puremaan hammasta ja etsimään ylevyyttä häviöistä.

Melenderin mielestä jääkiekon spirituaalisuus, jos sellaisesta voi puhua, tulee esiin tappioiden hetkellä. Vaikka hän ei sentään usko tappioiden jalostavaan vaikutukseen, saavat ne meidät kuitenkin näkemään ”maailmassa olemisemme perusteet” tavallista selvemmin. Mestaruuksien voittaminen sen sijaan pikemminkin kaventaa ymmärrystämme maailmasta. Voittajat saavat poksautella samppanjapulloja ja elätellä harhoja kuolemattomuudestaan, mutta häviäjät voivat oivaltaa jotain olennaista elämästä.

Vaikka en itse oikeassa elämässä luotakaan niin sanottuun voittajiin, en kyllä jaksa uskoa että näkisimme tappioiden hetkillä yhtään sen selkeämmin kuin muulloinkaan. Koko ajatus haiskahtaa masentuneen logiikalta: nyt näen selvästi, tätä on olemassaolo, voitot ovat vain harhaa. Urheilun seuraaminen on Melenderin tapaiselle traagikolle varmasti mielenkiintoista.

Pakkomielle voittamiseen ja häviämisen vihaaminen määrittelevät Melenderin mukaan paitsi urheilijoita myös urheilufaneja. Mestaruudet ovat heille kaikki kaikessa. Tämä on varmasti totta. Fanin lisäksi voidaan kuitenkin erottaa muitakin tyyppejä, joille asian harrastaminen näyttäytyy eri tavoin.

*

Sami Kolamo esittelee teoksessaan Mediaurheilu. Tunnetalouden dynamo (2018) jalkapallososiologi Richard Giulianotin nelikenttää, jossa jalkapalloentusiastit on jaettu neljään ideaalityyppiin: kannattajiin, seuraajiin, faneihin ja flanööreihin.

Kannattajilla on pitkä yhteinen historia seuran kanssa, ja he ilmentävät sitoutuneisuuttaan paitojen, lippujen, tatuointien ja muun sen kaltaisen rekvisiitan avulla. He laulavat omia laulujaan ja käyvät kaikissa matseissa. Kotistadion on kannattajille pyhä, eivätkä he katso muutoksia hyvällä. Heillä on myös sanansa sanottavana pelaajakaupoista.

Seuraajat eivät ole kannattajien tapaan henkeen ja vereen sitoutuneita seuraan, mutta tuntevat kuitenkin sen historian hyvin ja ymmärtävät seurauskollisuuden ja -identiteetin päälle. Seuraajat eivät pahastu, jos joukkueelle rakennetaan uusi stadion; heidän suhteensa seuraan ei ole kiinnittynyt paikkaan. Seuraajat ovat joka tapauksessa lajikulttuurin asiantuntijoita, ja he pitävät ahkerasti yhteyttä muihin entusiasteihin. MM-kisojen kaltaisissa megatapahtumissa seuraaja voi helposti vaihtaa suosikkia oman joukkueen pudottua jatkosta.

Fanit rakentavat identiteettiään kuluttamisen kautta. Fanius näytetään fanituotteilla. Mediavälitteisyys on faniudelle keskeistä. He myös ihailevat enemmän yksittäisiä tähtipelaajia. Fanit janoavat menestystä hinnalla millä hyvänsä.

Flanööri on myöhäismodernin ajan katsojatyyppi, joka rakentaa identiteettiään television ja internetin välityksellä. Flanöörin asenne on leikillinen ja kevytmielinen, ja hänellä on tunnesiteitä useisiin joukkueisiin. Jalkapalloflanöörit ovat usein ”korkeastikoulutettuja kosmopoliitteja, jotka harrastavat stadionbongausta ja pyrkivät hankkimaan mahdollisimman monenlaisia jalkapallokokemuksia eri puolilta maapalloa”.

Nämä tällaiset ovat tietenkin vain sosiologeille ominaisia ideaalityyppejä. Harva edustaa puhtaasti mitään tyyppiä, ainakaan jatkuvasti. Sama ihminen voi olla kannattaja, seuraaja, fani tai flanööri tilanteesta riippuen.

Vasemmistoliiton ex-puheenjohtaja Paavo Arhinmäki esiintyy teoksessaan Punavihreä sukupolvi (2006) melko tiukkana kannattajatyypin edustajana. Arhinmäen mukaan seura on yhtä kuin sen kannattajat. Koska nykyaikana ei enää juuri ole koko uransa samassa joukkueessa pelaavia seuraikoneja, juuri kannattajat ovat seuran sydän. ”Omaa suosikkiseuraa ei vaihdeta”, Arhinmäki paaluttaa, ”ei ainakaan pahimpaan paikalliskilpailijaan”.

Urheilun yhä kasvavan liiketoiminnallistumisen myötä ajat eivät näytä otollisilta seuran kannattamiselle sanan vaativimmassa mielessä. On ehkä niin, että kannattajuus vaatii tiettyä naiiviutta. On pystyttävä olemaan ajattelematta kaikkialle huippu-urheiluun pesiytynyttä kapitalismia. Ja vaikka siitä oltaisiinkin kipeästi tietoisia, kannattajan on silti uhmattava aikaansa ja pidettävä yllä yhteiseen historiaan ja uskollisuuteen perustuvia arvoja. Arhinmäen edustamat vanhan liiton kannattajat näyttäytyvät seurauskollisuuden dinosauruksina.

Jonnekin fanin ja flanöörin välimaastoon asettunee puolestaan Derek Thompson, joka kirjoittaa The Atlantic -lehden artikkelissaan It’s Okay to Be a Fair-Weather Sports Fan olevansa sunnuntaifani (a fair-weather fan), yksi kunnon kannattajien eniten halveksimista ihmistyypeistä.

”Suurimman osan elämääni olen hävennyt tätä”, Thompson tunnustaa. ”Olen pyydellyt ujona anteeksi, etten kannata kotikylän joukkueita, vaikka harva niistä on keskinkertaista parempi”.

Thompsonin mielestä voittajien kannattaminen on enemmän kuin sallittua – se on ihailtavaa. Fanien ei pitäisi sietää huonosti kasattuja joukkueita vuosikymmenestä toiseen vain koska heidän vanhempansa pitivät noista joukkueista. Fanien täytyy saada shoppailla joukkueita niin kuin mitä tahansa muitakin tuotteita.

Thompson ehdottaa paikka- ja seurauskollisuuden tilalle ajatusta notkeasta faniudesta (fluid fandom), joka leimaamisen sijaan rohkaisisi kevytkenkäisiin fanisuhteisiin. Hänen mielestään kotikaupungin joukkueeseen ankkuroituminen sitoo fanin tarpeettomaan kurjuuteen.

Miksi ohikiitävä onnenhetki olisi riittävä korvaus vuosikymmenten kärsimyksestä? Usko jossain tulevaisuudessa siintävän voiton tuomaan pysyvään onneen on klassinen harhaluulo. Niin ei käy. Elämä on kärsimystä, kuten buddhalaiset ja Ilves-fanit tietävät.

Jos kerran tutkimuksissakin on havaittu miespuolisten fanien itseluottamuksen, mielialan ja jopa testosteronitasojen laskevan tappion jälkeen, Thompson kysyy miksi alennamme itsemme sellaiseen kurjuuteen?

Kolamo esittää, että faniudessa on siirrytty kohti markkinapragmaattista kuluttajuutta, jossa markkinoihin suhtaudutaan käytännöllisenä itsestäänselvyytenä. Näin oltaisiin siirtymässä perinteisestä kannattamisesta kohti ”kulutusorientoitunutta faniutta ja flanööriyttä”. Juuri tällaisen puolesta myös Derek Thompson argumentoi artikkelissaan.

Fanille tärkeintä on hauskanpito ja oman joukkueen menestys. Huippu-urheilun konsumerististen rakenteiden vastustaminen ei kiinnosta heitä, vaan he ottavat sen annettuna. Pikemminkin heitä raivostuttaa, jos heidän suosikkijoukkueensa valmentajat ja omistajat eivät onnistu rakentamaan kilpailukykyistä joukkuetta, eli toimimaan odotusten mukaisesti. Flanööri tai Thompsonin kaltainen sunnuntaifani katsoo, ettei heidän tarvitse sietää sellaista, vaan he voivat vaihtaa voittajan puolelle. Tärkeintä on urheilun kuluttamisesta itselle saatu nautinto.

Markkinapragmaattiseen faniuteen siirtymistä ovat Kolamon mukaan edistäneet paitsi monet yhteiskunnalliset kehityskulut, myös urheilun seuraamiseen liittyvät muutokset. Yhteiskunnan medioituminen edistää fanimaisten piirteiden valtavirtaistumista. Tunteiden näyttämisestä on lisäksi tullut paitsi sallittua, myös melkeinpä pakollista. Ja kuten Kolamo huomauttaa, sosiaalisessa mediassa kaikkia kohdellaan jonkun faneina: ”Facebook-kulttuurissa jokaisen oletetaan fanittavan jotakin”. Faniuteen liitetty tunnepuhe on nyt kaikkialla. Faniyhteisöt ovat myös helpommin saavutettavissa. Niihin liittymisen ja niistä eroamisen helppous on antanut aiheen puhua narikkayhteisöllisyydestä. Fanit voivat lisäksi itse tuottaa mediakulttuuria entistä helpommin.

*

Oma suhteeni jääkiekkoon on päiväperhomainen. Vaikka suhtaudunkin tiettyihin joukkueisiin erityisellä lämmöllä, minulle ei tuota vaikeuksia jättää niiden seuraamista vähemmälle jos menestystä ei tahdo tulla. Silloin alan vilkuilla ympärilleni sillä silmällä. Minulla on haku päällä.

En kuitenkaan koskaan täysin hylkää entisiä suosikkijoukkueitani. Pidän niitä kohtaan yllä vähintään jonkinlaista lukkarinrakkautta. Tahdon säilyttää mahdollisuuden pikku kuherteluun sopivan tilaisuuden tullen. En vain tahdo tuntea ylimääräistä mielipahaa niiden vuoksi. Sisimmässäni toivon yhä Ilveksen nousevan, mutta täysipainoiseen, vakavaan suhteeseen en katso voivani sitoutua. Siksi on hyvä olla vaihtoehtoja.

Olen kyllä lähes aina altavastaajan puolella. Mutta tämäkin on osa penkkiurheilullista hepsankeikkuuttani. On nimittäin niin, että siinä missä voittaminen tuntuu paremmalta kuin häviäminen, menettää jatkuvasti voittava joukkue vetovoimansa ajan mittaan, jolloin uusista säväreistä elävän ja lähinnä haastajiin retkahtavan flanöörin on alettava katsella seuraavaa suosikkia. Kiihottavinta onkin kenties menestyksen mahdollisuus, lupaus yhteisestä tulevaisuudesta.

Ihastuksiaan kierrättämällä flanööri saa hunajaa yllin kyllin. Yleensä seuraava suosikki on jo katsottuna edellisen fanisuhteen vielä kestäessä.

Flanöörikään ei antaudu mille tahansa joukkueelle. Joukkueessa on pelillisten, esteettisten, historiallisten ja ties minkä kvaliteettien lisäksi oltava sitä jotakin. Rakkauden täytyy olla pohjimmiltaan sokeaa, hullua ja mielivaltaista, muuten kyseessä olisi vain jonkinlainen emotionaalinen transaktio, liiketoimi. Vaihdannastahan toki on kysymys, mutta jutussa pitää olla muutakin.

Estoitta rakastava ja vihaava flanööri ei näin taatusti ole sataprosenttisen markkinapragmaattinen fani, kuluttajasta puhumattakaan. Vaikka hän tavoittelee nautintoa ja osaa laskelmoida sen optimaaliseksi saavuttamiseksi, hän on myös avoin rakkauden järjettömyydelle. Hän ei halua alistaa jääkiekkosuhdettaan puhtaan järjen hallintaan. Lopulta hänelle tärkeintä on selittämätön.

*

Ristiriita on aivan liian ilmeinen. Pidän jääkiekkoa rumana ja kamalana, mutta jaksan silti puolustaa jopa intohimoista suhtautumista siihen. Eikä muunlainen suhtautuminen olisi mahdollistakaan. Järkevästi ajatellen en voisi kuvitellakaan ryhtyväni suhteeseen jääkiekon kaltaisen väkivaltaisen paskiaisen kanssa. Kuitenkin ryhdyn, ja jään, koska kaipaan rajuja tunteita ja hekkumaa.

Tarvitsen jonkinlaista uskon loikkaa vapautuakseni vakaasta harkinnasta lajin suhteen. Hyväksyn sen, että pidän jääkiekon seuraamisesta, vaikka siinä ei olekaan mitään järkeä.

En silti suostu perinteisen kannattajuuden ehtoihin.

Vanhan liiton kannattajat puhuvat joukkueistaan ja suhteestaan niihin usein vertatihkuvin, miehistä kunniakäsitystä henkivin sanakääntein. Joukkueen puolesta seisotaan viimeiseen mieheen, ihan kuin käytäisiin ikuista torjuntataistelua Kannaksen pusikoissa.

Varsinkin jääkiekon nationalistis-maskuliininen puoli, käytännössä siis lajin ydin, herättää kauneutta rakastavassa flanöörissä kauhua ja inhoa.

Liikuntasosiologi ja akateeminen sekatyömies Arto Tiihonen näkee väitöskirjassaan Ruumiista miestä, tarinasta tulkintaa. Oikeita miehiä – ja urheilijoita (2002) urheilun viimeisenä miehisyyden linnakkeena. Urheilu on toimintaa, joka uusintaa ikiaikaisena pidettyä sukupuolten välistä työnjakoa. Miesten maailmaan kuuluvat ruumiillisuus, kilpailullisuus ja väkivalta.

Tiihosen mukaan urheileva mies ei ole mikään poikanen, eikä varsinkaan nainen tai homo. Suomalaiseen miehisyyteen yleensä liitetyt kovuus ja työteliäisyys ovat urheilussa kovaa valuuttaa. Jääkiekkouutiset ovat tämän sanoman levittämisessä tärkeässä asemassa, sillä Suomen seuratuimmista urheilulajeista vain jääkiekko ja moottoriurheilu ovat lähes yksinomaan miesten seuraamia. Urheilu on näin yksi tärkeimmistä hegemonisen maskuliinisuuden siirtäjistä.

Siinä missä ylvään miehiset, joskin tietenkin pölkkypäiset sankariteot voivat vielä mahtuakin fiiliksiä metsästävän flanöörin pirtaan, alkaa kansallistunteeseen perustuva kannattajuus mennä jo liian pitkälle. Kauniita suorituksia yli kaiken arvostavan sunnuntaifanin mielestä lukkiutuminen tietyn maajoukkueen, vaikka sitten ”oman” maan joukkueen kannattajaksi, vaikka menestystä ei tulisikaan, on sulaa hulluutta.

Flanööriydelle on tyypillistä itsetietoisuus. Flanööri katsoo lajin kokonaisuutta ja osaa asettaa sen sosiaaliseen ja kulttuuriseen kontekstiinsa. Niinpä hän tarkkailee hieman ulkopuolisena tiettyjä lajiin liittyviä ilmiöitä, kuten jääkiekon seuraamiseen liittyvää metodologista, banaalia nationalismia.

Sosiaalipsykologi Michael Billig kirjoittaa tunnetussa teoksessaan Banal Nationalism (1995), että urheilun merkitys on pitkälti sen mediavälitteisyyden ansiota. Media luo kuvan urheilutapahtumasta ja urheilijoista kansallisen eheyden mittareina. Urheilusivuilla raportoidaan miehistä, jotka puolustavat kansallista kunniaa. Näin urheilusivut toimivat muistuttajina kansallisuudesta ja sosiaalisesti hyväksytystä maskuliinisuudesta.

Näihin asioihin kriittisesti asennoituvalle katsojalle jääkiekon seuraaminen on ajoittain suorastaan skitsofreenista. Juuri siksi tarvitaan selittämätöntä.

Selittämättömän ansiosta voin vain ohittaa kaiken kuonan. Ehkä se on moraalitonta, mutta en voi lopettaa. Tarvitsen lätkäkiksejä.

”Olen onnellinen, että jääkiekko tuli elämääni niin aikaisin”, sanoo kirjailija Katri Lipson Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 25.4.2016) ”Muuten voisin hyvin olla niiden joukossa, jotka nyrpistelevät nenäänsä jääkiekolle.” En tiedä, voisinko sanoa samaa itsestäni, enkä koskaan saakaan tietää. Minunkin elämääni jääkiekko tuli varhain, eikä ole lainkaan varmaa, että voisin elää ilman sitä. Kuitenkaan en missään tapauksessa ihannoi lajia.

”Tiedostan hyvin myös jääkiekon ikävät piirteet. Väkivaltaisuutta ja toisen tahallista vahingoittamista en hyväksy, eikä se kuulu peliin”, sanoo Lipson, mutta tosiasia on, että väkivaltaisuus ja toisen vahingoittaminen kuuluvat jääkiekkoon mitä elimellisimmin. Jokaisen lajia seuraavan on tehtävä tilinsä selviksi tämän asian kanssa.

Jääkiekon seuraaminen vaati Lipsonin ja itseni kaltaisilta kulttuuri-ihmisiltä hyvää ristiriitojen sietokykyä. Jääkiekon katsojan on lajista nauttiakseen jatkuvasti reflektoitava omaa kokemustaan, mutta lopulta vain selittämätön mahdollistaa todellisen antautumisen.

Lisäksi on oltava sinut sen kanssa, että ihmisessä on uskomattoman pimeitä ja kolkkoja syvyyksiä. Kun pahuudelle puetaan luistimet ja kypärät ja annetaan maila käteen, siitä tulee viihdettä, jota ihan järkevät ihmiset toljottavat ihastuksissaan. Se on kumma juttu.

 

 

 

 

 

JAA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.