Miehiä lukevat miehet

0

Mikä on naisen paikka kirjallisuutemme kentällä?

Kotimaisen proosan valtavirtaa määrittelee miehisen toteava koivuklapiproosa. Tietokirjapuolella juhlivat ikuista jatkosotaa käyvät isänpäiväkirjat. Toki meillä on monia klassikoiksikin kohotettuja naiskirjailijoita, mutta yleisesti ottaen kaanonia hallitsevat miehet.

Näin ainakin näyttäisi olevan.

Kirjallisuus elää ja kuolee lukijoiden mukana. Lukijat voivat valinnoillaan vaikuttaa siihen, millaista kirjallisuutta arvostetaan.

Tästä pääsenkin itseeni. Kun katson omia kirjahyllyjäni, huomaan kirjojeni olevan ainakin yhdeksänkymmentäprosenttisesti miesten kirjoittamia.

Silmämääräisesti arvioiden eniten naisten kirjoittamia teoksia on runohyllyssäni. Koska tuo hylly on sopivasti tässä rakkaan nojatuolini vieressä, on helppo tarkistaa, kuinka paljon naisia todellisuudessa on.

Käy ilmi, ettei sukupuolten tasa-arvo sittenkään toteudu runohyllyssäni aivan odotusten kaltaisesti. Hyllyssä on antologiat pois lukien 76 teosta, joista naisten kirjoittamia vain seitsemän. Runokirjoistani siis hieman yli yhdeksän prosenttia on naisten kirjoittamia. Jos tämä oli silmämääräisesti arvioituna ”naisvaltainen” osa kirjakokoelmaani, mikä onkaan tulos muiden hyllyjen osalta. Nehän arvioin jo aluksi täysin miesten hallitsemaksi alueeksi.

Koska elämäntilanteeni on juuri nyt sellainen, että olen jatkuvasti ikään kuin lähtökuopissa, osa kirjoistani on pakattuna pahvilaatikoihin. Työhuoneeni kirjahyllyjä katselemalla voidaan kuitenkin varmasti tehdä yleistettävissä olevia havaintoja.

Yhteensä hyllyissäni on tätä kirjoitettaessa 405 teosta. Näistä naisen kirjoittamia on 23, siis ylöspäin pyöristäen 5,7 prosenttia. Lisäksi viidessä tapauksessa nainen on ollut yksi kirjan toimittajista, ja yksi teos on miehen ja naisen yhdessä kirjoittama (Hämeen-Anttiloiden Rakkauden atlas, muuten).

Miesten ylivalta kirjahyllyissäni on siis täysin arvioideni mukainen.

Mutta minähän olen ahkera kirjaston käyttäjä. Kenties lainaan naisten kirjoittamaa kirjallisuutta sieltä. Katsotaanpa.

Muutin Ouluun syksyllä 2016. Ensi töikseni uudessa kaupungissa hankin tietenkin kirjastokortin. Outi-kirjastojen Finna-tietokannan mukaan olen lainannut yhteensä 210 teosta aikavälillä 5.9.2016-9.2.2018. Mukana on monipuolisesti niin tieto- kuin kaunokirjallisuuttakin. Tällaiseen määrään mahtuu varmasti montakin naiskirjailijaa.

Lainaamistani nimekkeistä kuitenkin vain 15 on naisen kirjoittamia. Lisäksi 19 nimekkeessä yhtenä tekijänä tai toimittajana on nainen. Näin saadaan yhteensä 34 teosta, joiden kannessa on naisen nimi. Kaikista lainaamistani nimekkeistä tämä on hieman yli 16 %. Niinpä miehet hallitsevat lainaushistoriaani yli 83 prosenttisesti. Jos jätämme toimitetut ja useamman kirjoittajan teokset pois laskuista, putoaa naisten osuus vain vähän yli seitsemään prosenttiin.

Lukuhistoriani ja -tottumukseni ovat siis erittäin miehisesti painottuneita. Samoin on useimpien mieslukijoiden laita.

Katarina Eskola on tutkinut suomalaisten lukutottumuksia muun muassa teoksessaan Lukijoiden kirjallisuus Sinuhesta Sonja O:hon (1990). Hänen mukaansa lukemisen tutkimuksessa on havaittu kiinnittymistä oman sukupuolen kirjallisuuteen. Tämä näkyy jo varhain: pojat eivät lue tyttökirjoja, mutta tytöt voivat kyllä lukea poikakirjojakin. Poikien maailmaan kuuluu miessukupuoli, tyttöjen maailmassa sukupuolia on kaksi.

Kirjailijan sukupuoli vaikuttaa kirjavalintoihin. Eskolan mukaan miehet lukevat pääasiassa miesten kirjoittamaa kirjallisuutta, kun taas naiset lukevat sekä miesten että naisten kirjoittamia teoksia. Samaan havaintoon päädytään myös Tilastokeskuksen vapaa-aikatutkimuksessa vuodelta 2008. Sen mukaan yli 60 prosenttia naisista, mutta vain noin kolmannes miehistä ilmoittaa lukevansa sekä miesten että naisten kirjoittamaa kirjallisuutta.

Eskola toteaa lukijan saavan kirjasta irti sen, mitä hänellä on sille antaa. Miehet eivät kuitenkaan usein yritäkään ryhtyä tällaiseen vuorovaikutukseen naisen kirjoittaman kirjan kanssa. He eivät kykene eläytymään naisten maailmaan ja tyytyvät oman sukupuolensa tuottamaan kirjallisuuteen. Naisilla sen sijaan saattaa olla enemmän annettavaa kummankin sukupuolen tuottamalle kirjallisuudelle, koska he jakavat muissakin toimissaan sekä naisten että miesten näkökulmista suodattuvaa tajuntaa.

Niinpä voidaan Eskolan mukaan sanoa, että naisilla on sisäänpääsy kummankin sukupuolen kirjoittamaan kirjallisuuteen, kun miehet sen sijaan ovat jääneet lukkojen taakse mieskirjallisuuteen.

Eskolan aineistojen ja tulkintojen valossa näyttää siltä, että juuri näin on käynyt minullekin.

Hauskinta on, että tätä kirjoittaessani kuulen sisäisen ääneni esittävän puolusteluja tyyliin ”monet lempikirjailijoistani ovat naisia”. Mikä tietysti on totta, mutta ei poista sitä tosiasiaa, että ohjaudun useimmiten mieskirjallisuuden äärelle lukemista hamutessani. Henkilökohtainen kaanonini on totaalisen miehinen. Tätä tekstiä varten tekemieni laskelmien valossa naisten osa on lähinnä toimia kirjahyllyjeni kuriositeetteina.

Miten tähän on tultu?

Lukijan urani alkoi tavanomaisesti lastenkirjoilla. Jo ennen kuin osasin oikeasti lukea, olin oppinut Pablo, viluinen pingviini -kirjan tarinan ulkoa, ja saatoin ”lukea” sitä pikkusiskolleni. Lukemaan opin toden teolla vasta koulussa, ja seurasi siirtymä perinteisiin poikakirjoihin. Tietenkin sarjakuvat kuuluivat asiaan. Niin kuin jokainen suomalaislapsi, kasvoin Aku Ankan parissa. 1990-luku olikin siinä suhteessa ihanteellista aikaa olla lapsi, olihan Akkari tuolloin laadukkaimmillaan.

Siiryin ns. aikuisten kirjallisuuteen varhain. Isäni luki Arto Paasilinnaa, joten hänen tuotantonsa tuli tutuksi. Fantasia- ja science fiction -kaudet sen sijaan jäivät minulta kokonaan väliin.

Yläasteelle siirryttyäni löysin koulun vaatimattomasta kirjastosta Erich Maria Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta –teoksen. Se oli varmaankin ensimmäinen todella vaikuttava lukukokemukseni, ja siitä seurasikin teinivuosien ajan kestänyt innostus sotaromaaneihin. Antti Tuurin dokumentaarinen Rukajärvi-sarja kuului suosikkeihini.

Lukutottumukseni olivat siis ikäiselleni ehkä hieman tavanomaisesta poikkeavat, mutta sitäkin miehekkäämmät. Paasilinnan romaaneissa hehkutetun villin ja vapaan maskuliinisuuden kautta olin siirtynyt kaukopartioromaanien sotaisaan toveruuteen.

Sotahistoriaa kuluu edelleen. Hyvin kirjoitettu populaari historiantutkimus vastaa käsitystäni barthesilaisesta mielihyvätekstistä. Rentoudun eläytyessäni suuriin konflikteihin, tuhoon ja kärsimykseen.

Miehistä sekin. Lukemistutkimuksissa on havaittu miesten suosivan tietokirjallisuutta, naisten lukiessa enemmän kaunokirjallisuutta. Aiheena sotaa voi pitää mitä suurimmissa määrin miestyypillisenä. Lukemiseni sukupuolittuneisuuden kannalta olen siis mitä tavanomaisin mieslukija.

Vaikka olen toisaalta suuntautunut taideproosaan, runouteen ja esseistiikkaan, mikään ei poista sitä tosiasiaa, että hyllyni ovat täynnä miesten kirjoittamia kirjoja ja lainaushistoriani on niin ikään läpeensä miehinen.

Se, että lukuhistoria näyttää tavanomaiselta, on toki aika kamalaa, mutta ei siinä vielä kaikki.

YLE:n toimittaja Maria Pettersson kyselee kolumnissaan (20.11.2016), miksi kaksi kolmannesta suomalaismiehistä ehdoin tahdoin kieltäytyy sivistymästä ja ”kuulemasta puolen maailman näkemyksiä, kokemuksia ja kirjoituksia?” Lukiessaan vain miesten kokemuksista he jäävät väistämättä korkeintaan puolisivistyneiksi.

Pettersson kertoo kyselleensä miehiltä, kuinka paljon naisten kirjoittamaa kirjallisuutta he ovat lukeneet viimeisen vuoden aikana, eikä kukaan ole kertonut lukeneensa enimmäkseen naisia. Jos Pettersson olisi kysynyt minulta samaa, vastaus ei olisi muuttunut miksikään. Niinpä hänellä olisi täysi syy pitää minuakin vähän yksinkertaisena, kuten muitakin mieskirjallisuuteen lukkiutuneita miehiä.

 

Ja se olisi tietenkin ihan hirveää.

Sellaiset nimet kuin Jaana Seppänen, Lydia Davis, Wisława Szymborska tai Laura Lindtsedt ovat tietenkin muodostuneet ratkaisevan tärkeiksi lukijuudelleni, mutta he ovat kuitenkin verrattain hiljattaisia tulokkaita miehen kokemukselle jo vuosia rakentuneessa kaanonissani.

(Tällainen nimien pudottelu vaikuttaa tässä yhteydessä lähinnä nololta todistelulta, minkä vuoksi se lieneekin paikallaan; olenhan perin juurin kiusaantunut)

En olekaan niin sivistynyt kuin mielelläni kuvittelen. Moni näkökulma on jäänyt minulta oivaltamatta, moni ääni kuulematta. En edes tiedä, voiko näin rankasti miehiä suosivalla lukuhistorialla katsoa kuuluvansa lukeneistoon.

Ja se on viiteryhmä, johon mieluiten kuuluisin.

Nyt näyttääkin siltä, että käydäkseni sivistyneestä ja laajasti lukeneesta ihmisestä, minun on pakko alkaa skarppailla.

 

 

JAA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.