Koulussa

0

Kouluun meno oli monella tapaa turmiollista. Se riisti minut lapsuuden mielikuvitusmaailmasta oikeiden ihmisten keskuuteen. Se tuhosi illuusion turvallisuudesta ja jatkuvuudesta. Enää en voinut ajatella huomisenkin olevan onnellinen ja rauhallinen, vaan sain tottua jatkuvaan kamppailuun ja pelkoon.

Koulussa luontainen ryhtini lyötiin lysyyn istuttamalla minut sadistisen epämukavaan pulpettiin. Koulussa minua alettiin opettaa: toisin sanoen minuun alettiin iskostaa mitä iljettävimmille valheille ja yleiselle vastenmielisyydelle perustuvaa kansallis-uskonnollista maailmankuvaa.

Koulu pakotti minut omaksumaan päämäärärationaalisen, työtä rakastavan sekä kaiken nautinnon ja aistillisuuden kieltävän luterilais-oikeistolaisen pärjäämisen eetoksen. Koulu halusi rakentaa minusta kunnollisen puurtajan, juuria kertakaikkiaan taipumukseni pilvilinnojen rakenteluun.

Yhä tänäkin päivänä vieroksun työtä, josta koulu maalasi niin ankean ja vääjäämättömyydessään uhkaavan kuvan. Kukaan ei koskaan sanonut sanaakaan vapaudesta. Elämänmittainen orjuus työn ikeessä kohotettiin korkeimmaksi arvoksi.

Koulussa jouduin tekemisiin toinen toistaan inhottavampien lapsipaskiaisten kanssa. Yhä edelleen vihaan katkerasti joka ikistä noista nuorista apinoista, jotka tuntuivat olevan kuin kotonaan peruskoulun satanismia lähentelevässä vahvuuden palvonnan ilmapiirissä.

Koulun tehtävänä on tuhota herkkyys ja luovuus. Niin kuin kaikkien valtiollisten instituutioiden, koulunkin tuotteena on tottelevaisuus. Ajattelevalle ja tuntevalle yksilölle koulu on aina yksinkertaisesti julma ja kammottava paikka.

Ihminen, joka on rakenteellisesti todellisuuspakoinen, ei voi koskaan sopeutua kouluun, jonka eetoksen muodostaa todellisuushakuisuus. Tämä ristiriita on kertakaikkiaan ylittämätön.

Koulu ei voi tukea itsenäistä ajattelua, koska sen kansallinen tehtävä on tukea kasvua ja vaurauden kasaantumista. Pieni lapsi ymmärtää tämän kaiken vain hämärästi, mutta jos hänessä on hippunenkin sielun sivistystä, hän osaa kyllä vetää tarvittavat johtopäätökset.

Niinpä kohotan nyt maljan kaikille haaveilijoille ja lintsareille. Kaikille, jotka livistivät liikuntatunneilta välttyäkseen voimaa, itseluottamusta ja tyhmyyttä uhkuvien alfaurosten mielivallalta. Kaikille, jotka unohtuivat unelmoimaan, eivätkä tulleet seuranneeksi opetusta. Tämä malja on kaikille niille, jotka tajusivat heti kouluun ensi kertaa astuttuaan olevansa kusessa.

Mutta sivistyksen halveksujien kunniaksi minä en juo. Niiden, joiden takia koulu on sellainen kuin on. Niiden, jotka tahtovat vain kasvattaa kuuliaista laumaa, ja joille vain viivan alle jäävällä luvulla on väliä. Niiden, joille jokainen koululainen on väline tuhoisan talouskasvun kehräämiseksi.

Minä en ole mikään pedagogi, eikä siksi ole minun asiani kertoa, mitä koulussa pitäisi tehdä toisin. Voin vain muistella sitä polttavaa vihaa, turhautumista ja ulkopuolisuutta, jota itse tunsin kouluvuosinani.

Ehkä koulusta oli hyötyäkin. Ainakin se istutti minuun leppymättömän vastustamisen siemenen, halun kohota kaiken koulussa ihannoidun vahingollisen moskan yläpuolelle. Ennen kaikkea raa’an individualistinen kaikki kaikkia vastaan -ajattelu, suomalaisen peruskoulun pääasiallinen tuote, nostattaa minussa aitoa, puhdasta, oikeamielistä raivoa, joka on kaiken tekemiseni ensisijainen polttoaine.

Ehkä minun on kiitettävä koulua tästä vihasta. Olkoon niin. Kiitos siis peruskoululle ja kaikille siellä kohtaamilleni ihmisille, niin opettajille kuin oppilaillekin, kaikesta siitä ahdistuksesta, pelosta, nöyryytyksestä ja väkivallasta. Kiitos uskonnon pakkosyöttämisestä. Kiitos humanismia halveksivasta opetussuunnitelmasta.

Ennen kaikkea: kiitos ulkopuolisuudesta. Enää en voisi elää ilman sitä, mutta aluksi se ei ollut valinta. Koulu teki pelkällä olemassaolollaan selväksi, etten tahtoisi olla osa tätä systeemiä. Pyrin vetäytymään sen ulottuvilta aina kun mahdollista, vain suojellakseni itseäni.

Myöhemmin, kun ulkopuolisuus oli sementoitunut identiteettini kulmakiveksi, näin sen edut. Aloin viihtyä tarkkailijan roolissa, enkä enää tahtoisi muuta. Minä tein välttämättömyydestä hyveen.

Silti, vielä vuosikymmenien jälkeenkin, värisen yhä inhosta ja kauhusta kuullessani koulunkellojen soivan ja nähdessäni iloisesti hälisevän lapsijoukon. Tosiasiassa näen silloin tukehduttavan, brutaalin instituution ja lauman sadistisia kiusaajia.

Vastentahtoisesti kohotan maljani heillekin. Kiitos, että olette, ja valelette bensiiniä tyytymättömyyteni liekkeihin. Siitä minä nautin.

JAA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.