Viiksien ylistys

1

Olen lopultakin uskaltautunut kasvattamaan viikset. Tämä on ollut yksi parhaista päätöksistäni koskaan.

Viivyttelin kauan. Mihinkään movembereihin en koskaan osallistunut. Siihen varmasti vaikutti myös lähes maaninen intoni vastustaa kaikkia villityksiä.

Innoituksen täytyi tulla minusta itsestäni. Viiksien aika ei olisi, ennen kuin tuntisin aitoa, vastustamatonta tarvetta kasvattaa sellaiset.

Viiksien kasvattamiseen, varsinkin pitkän epäröinnin jälkeen, liittyy suorastaan huumaavaa vapautumisen riemua. Aivan kuin sielun pitkä yö olisi päättynyt ja hyväntahtoinen aurinko taas katselisi tätäkin jumalanpolttamaa paloaukeaa. Kun nykyään katson peiliin aamuisin, tunnen ihastusta, jollaista Narkissos ei olisi osannut kuvitellakaan. Viimeinkin olen täydellinen, viimeinkin olen tullut kotiin!

Ennen pidin kasvoihin kasvavaa karvoitusta kiusallisena. En tiennyt, miten toimia sen kanssa. Hämmennyksissäni kokeilin jopa partaa!

Vasta viiksien myötä ymmärsin, mistä tässä naamakarvajutussa on, ainakin omalla kohdallani, kysymys.

Kysymys on seksikkyydestä. Itseluottamusta hivelevästä, kuumuuttaan kihisevästä seksikkyydestä. Olen niin hyvännäköinen, etten kestä. Pakko tunnustaa, että tällainen on minulle uutta, enkä aina oikein ota uskoakseni, että tuo peilistä katsova komistus olen minä itse.

Viiksien myötä olen saanut osakseni naisten ihailun ja, mikä vielä tärkeämpää, miesten kateuden sekaisen kunnioituksen. Niiden ansiosta minäkin, läpeensä epämaskuliininen rillipää kynäniska, saan maistaa miehuuden uhkeinta kukkeutta. Male privilege, totta tosiaan!

 

Ehkä tämä on sitä, mitä sosiologi ja sukupuolentutkija Raewyn Connell tarkoittaa kirjoittaessaan teoksessaan Masculinities, että kaikki miehet, nynnyt ja betatkin, lopulta hyötyvät vallitsevasta, hegemonisesta maskuliinisuudesta. Viiksetön mies ei voi tietää, kuinka etuoikeutetussa asemassa on vain biologisen sukupuolensa ansiosta.

Wesley Morris näkee Boston Globe -lehden jutussaan viikset osana katoavaa maskuliinisuutta. Morrisin mukaan suurimman osan 1900-luvusta viikset olivat vakavasti otettava vaihtoehto kenelle tahansa miehelle. Ne olivat ihan tavallinen juttu. Nyt ne vaativat jonkinlaista ironista kierrettä.

Morrisille ironiset hipsteriviikset ovat ”naamakarvaa lainausmerkeissä”, eivät viiksiä per se. Hänen mielestään nykymiehillä ei ole itseluottamusta sellaisten kasvattamiseen.

Morris julistaa: ”What the mustache needs isn’t another pretender. What the mustache needs – no, what the mustache demands – is a hero.” Viikset ovat hänelle selvästi sydämen asia, mikä on toki hienoa. Hänen tekstinsä on kuitenkin minun makuuni suorastaan puistattavaa äijäilyä.

Minun viikseni ovat isku perinteisen maskuliinisuuden vyön alle, hegemonisen mieskäsityksen tyrmäämistä sen omin asein! Siinä mielessä hyväksyn toki viiksisankarin viitan. 

Evoluutiobiologian dosentti Markus Rantalankin mukaan viiksien suosio on laskenut. Rantala kertoo YleX:n haastattelussa, että viimeaikaisten tutkimusten mukaan maskuliinisuus ei kasvata ainakaan länsimaissa ja Suomessa miesten puoleensavetävyyttä. Niinpä viiksien, joiden olisi määrä kertoa primitiivisyydestä ja sukupuolisesta kyvykkyydestä, eivät automaattisesti kasvatakaan miehen seksuaalista vetovoimaa.

YleX:n juttu keskittyy lähinnä siihen, millaiset mahdollisuudet viiksekkäällä miehellä on noin biologian valossa päästä pukille. Viikset nähdään siis vain välineenä tietyn tavoitteen saavuttamiseksi.

Toisaalta viiksiä on pidetty myös turhakkeena. Tällaisten argumenttien mukaan parta voi toimia leuanlämmittimenä pakkasella, kun taas viikset ovat oikeastaan täysin hyödyttömät. Tämä kuulostaa minusta paljon paremmalta.

 

Esteettinä minulle tärkeintä on aina kauneus. Siksi ajatus viiksien täydellisestä turhuudesta viehättää minua niin paljon. Olen viiksineni kauniin hyödyttömyyden asialla. Seksikkyyden huikaiseva lisääntyminen viiksien myötä on toki mitä miellyttävin sivuvaikutus.

Viikset suovat minulle myös mahdollisuuden ottaa maskuliinisuus haltuuni niin sanoakseni omilla ehdoillani. En missään tapauksessa halua vaikuttaa primitiiviseltä: minähän olen kulttuuri-ihminen.

Kyse ei ole ironisesta hipsterismistä. Toki viikset ovat iloinen asia, josta saa ja pitääkin laskea leikkiä, muttei sen pidä tarkoittaa sitä, että viiksiin ei suhtauduttaisi asiaan kuuluvalla hartaudella. Kauneuden edessä kuuluu haltioitua.

Ja jos otamme todesta puheet viiksien suosion hiipumisesta, tulee sellaisten kasvattamiseen myös nykymeiningin vastustamisen ulottuvuus. Siitä minä nautin. (Helsinkiläisen Beard Park -parturi-kampaamon yrittäjä Kardo Farhad tosin kertoo reilun vuoden takaisessa Keskisuomalaisessa uskovansa muhkeiden viiksien olevan seuraava muotijuttu. Niin moni on hänen mukaansa alkanut kasvattaa viiksiä – hyvä juttu sekin.)

Kuinka saatoin elää niin kauan viiksettömänä? Kuinka en nähnyt, että tie uuteen, seksikkäämpään elämään oli koko ajan olemassa ja ulottuvillani?

Ehkä syynä oli opittu epävarmuuteni kaiken vähänkin rohkeamman itsensätoteuttamisen äärellä. Koska minut kasvatettiin vähättelemään itseäni, en rohjennut koreilla. Millaista onnetonta hapuilua nuo vuodet ovatkaan olleet!

Nyt sisäinen keikarini on lopultakin päässyt irti, eikä sitä pidättele mikään. Viikset ovat pelastaneet minut harmaudelta ja ankeudelta.

Hyvästi häpeä, tervetuloa viikset!

1 KOMMENTTI

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.