Työn vihollinen

0

Suomalaisiin puree puritaaninen työn eetos.

Hampaat irvessä, niska limassa, puolet petäjäistä – kyllähän te tämän jutun tiedätte. Jotkut puhuvat leppoistamisesta, mutta sekin on vain life style -lehtien pintakiiltoa vailla halua systeemin todelliseen muuttamiseen.

Koska työ on niin tärkeä sosiaalisen kuulumisen osoittaja, näyttää henkilö, joka ei työskentele, helposti yhteiskunnan ulkopuoliselta lurjukselta. Tällaista mielikuvaa hallituksemmekin ruokkii. Toiselta kysytään tavatessa ensimmäiseksi mitä tämä tekee työkseen. Siihen ei sovi vastata en mitään, koska silloin saa laiskurin maineen.

Minä en rakasta työtä. Nyt sen uskaltaa jo sanoa – nyt sen sanomisessa on nimittäin jo asiaankuuluvaa seksikkyyttä, kiitos Ossi Nymanin.

Ei Nyman kuitenkaan ole ensimmäinen, joka on puhunut työtä vastaan. Yksi omista suosikeistani on Bob Blackin legendaarinen teksti Eroon työstä! Työ on lähes kaiken kurjuuden lähde maailmassa. Lähes kaikki mainitsemisen arvoinen paha johtuu työnteosta tai siitä, että me elämme maailmassa, joka on muovattu työtä varten. Voidaksemme lopettaa kärsimyksen meidän täytyy lopettaa työnteko”, kirjoittaa Black.

Totta kai tuollainen on provosoivaa, ja sellaisena kenties vähän helppoa, mutta toisaalta tilanne, jossa työn kritisoiminen on pahimman luokan provosointia, on absurdi.

Työn luonteen ja työelämän muutoksesta on tehty akateemistakin tutkimusta hyllymetreittäin. Juha Siltala julkaisi alan kotimaisen perusteoksen Työelämän huonontumisen lyhyt historia jo vuonna 2004. Edellä mainittu Blackin anarkistiselta pohjalta lähtevä teksti on toki vielä paljon vanhempi: sen ensimmäinen versio ilmestyi jo vuonna 1986. Tietenkin nämä ovat aivan erilaisia kirjoituksia. Blackin kirjoitus on lyhyt manifesti, Siltalan tekijälleen tyypillisen perinpohjainen tutkimus. Eikä Siltala tietenkään tavoittele koko työn käsitteen hautaamista, joka puolestaan kiehtoo Blackia.

Niin se kiehtoo minuakin. Kuten varmaankin kävi jo selväksi, sympatiani ovat ”työn vihollisten” puolella. Minustakin voisimme ottaa paljon rennommin. Mutta miksi ajattelen näin? Miksi en halua olla kunnollinen, työteliäs ihminen?

Työn käsitteen kritiikkini on varmaankin osa omaa isänmurhaani. Tulen työväenluokasta. Oikean kunnon työn arvostusta on pyritty iskostamaan minuun niin kauan kuin saatan muistaa.

Mutta minä en ole alkanut sitä arvostaa. Pikemminkin koko ajatus on aina ahdistanut minua suunnattomasti. Työn arvon korostukseen liittyi nimittäin aina jonkinlainen ankea predestinaation ajatus. Tulisin työskentelemään tavallisessa, rehellisessä miesten ammatissa ja tulemaan nipin napin toimeen. Mihinkään välittömän elinpiirini ulkopuolisiin asioihin en voisi ”tavallisena ihmisenä” vaikuttaa.

Minulle työ alkoi merkitä jotain, jota tehdään vain välittömän toimeentulon vuoksi, ei missään nimessä nautinnon tai henkilökohtaisen kiinnostuksen takia. En oppinut yhdistämään työtä kauneuteen.

Kaunista on olla vapaa ja hyödytön.

Kyse on myös luonteenpiirteisiini liittyvästä ristiriidasta. Vaikka ahdistun konfliktitilanteissa pahasti, minun täytyy kuitenkin aina saada väittää vastaan, kyseenalaistaa, olla eri mieltä. Kun työ on niin itsestäänselvästi arvokkaaksi tulkittu asia kuin se on, tuntuu suorastaan liiankin ilmeiseltä, että minun täytyi alkaa vastustaa juuri sitä.

Minusta siis tuli työn kriitikko ihan pelkästä riidan haastamisen halusta? Ei ehkä kokonaan, mutta tällaisissa asioissa itse kunkin motiivit ovat yleensä paljon banaalimmat kuin haluttaisiin myöntää.

Liitin jo varhain työn miehiseen pärjäämisen eetokseen, jonka koin jostain syystä vaistomaisesti ahdistavaksi. Kyse oli ajatusmallista, jossa kaikki vain yksinkertaisesti on osattava, apua ei ole odotettavissa, eikä luovuttaa saa koskaan. Kaikki miehet välittömässä elinpiirissäni ottivat tämän asenteen annettuna. Minut se sai itkemään itseni uneen kerta toisensa jälkeen.

En koskaan halunnut olla osa tätä miesten maailmaa.

Työn kritiikkini onkin olennaisilta osiltaan maskuliinisuuden kritiikkiä. Onhan kertomusten kovapintainen puurtaja aina oletusarvoisesti mies. Alussa oli suo, kuokka – ja Jussi.

En minä kuitenkaan vihaa miehiä. Miehisyys ei mielestäni tyhjenny vain raatamisen ihanteeseen. Jos miehestä käydäkseen olisi oltava kova ja karkea, vahva ihminen, en koskaan voisi elää miehenä. Onneksi näin ei ole, eikä saa koskaan ollakaan.

Kasvoin siis ajatusmaailmaan jossa kaikki muu paitsi kova ja perinteinen raadanta leimattiin turhaksi haihatteluksi. Kesti vuosia päästä irti tästä vahingollisesta ajattelutavasta. Tänään tunnen itseni jo valmiiksi vannomaan, etten työskentele enää päivääkään elämässäni, ellen pidä käsillä olevaa tehtävää mielekkäänä. Minun tapauksessani tämä sulkee oikeastaan pois kaiken kirjoitus- ja tutkimustyön ulkopuolisen.

En pelkää köyhyyttä. Olen ollut köyhä koko elämäni. Se, mitä minä teen, ei vaadi muuta kuin kynän ja paperia, kenties tällaisen muutaman kympin läppärin, jolla kirjoitan nyt tätä. En tarvitse rahaa, haluan vain kirjoittaa. Riippumattomuus on minulle kaikki kaikessa, enkä ikinä voisi uhrata sitä vain saadakseni taloudellista hyötyä.

Sanottakoon nyt varmuuden vuoksi, etten vastusta työskentelyä sinänsä. Mutta en pidä tavasta, jolla palkkatyön käsitteeseen ripustaudutaan. Korostetaan merkityksettömän ja sisällyksettömän puurtamisen siunauksellisuutta ja pidetään oikeastaan kaikkea muuta vähäpätöisenä puuhasteluna.

”Kenenkään ei pitäisi koskaan tehdä työtä.” Sitä mieltä on myös Bob Black.

Leikkiminen on paljon hauskempaa. Joskus se ärsyttää aikuisia, mutta minkäs teet.

 

 

 

JAA

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.