Musiikista ja kirjallisuudesta

0

Minua ei oikeastaan kiinnosta keskustella kirjallisuuden genreistä, tai genrekirjallisuuksista.

Esimerkiksi fantasiakirjallisuus ei ole koskaan merkinnyt minulle mitään. En ole lukenut Sormusten herraa.

Genremääritelmillä viitataan yleensä teosten sisältöön, kun taas itselleni muoto on tärkeämpi. Se, mistä kirja kertoo, on toissijaista siihen nähden mitä kirja tekee. Genrekirjallisuus on harvoin kokeellista tai itsestään tietoista, vaikka poikkeuksia toki on, nykyään varmaan paljonkin.

Sen sijaan popmusiikin alagenreistä voin puhua loputtomasti. Se on minulla verissä ihan yhtä lailla kuin ajatus kirjallisuudesta taiteena, ei tiettyjä konventioita noudattavana tarinankerrontana.

Vaadinko nyt siis popmusiikilta sitoutumista genreihin ja niiden tyypillisiin piirteisiin? En sanoisi niinkään.

Luultavasti kysymys on ennen kaikkea siitä, että kirjallisuuden ja musiikin kulutustottumukseni ovat erilaisia.

Olen kirjallisuusihmisiä, ja minulla on opintojen ja harrastuneisuuden myötä jonkinlaista muodollista pätevyyttä kirjallisuuden arviointiin – mikä ei ole yksiselitteisen hyvä asia.

Musiikin suhteen olen korkeintaan diletantti.

Laadukas popmusiikki on taidetta siinä missä paras kirjallisuuskin. Vaikka en pidäkään korkea/matala -erottelua hyödyttömänä, en aio tässä yhteydessä puuttua aiheeseen. Jätän sen pohdinnan kulttuurintutkijoille, ja keskityn tässä henkilökohtaiseen kokemukseeni.

Popmusiikissa on minulle kysymys tarinoista paljon enemmän kuin kirjallisuudessa. Pop täyttää aina jonkin kertomukseen heittäytymisen tarpeen. Se on eskapismia, jota en osaa löytää kirjallisuudesta, koska otan sen niin vakavasti. En koskaan heittäydy kirjaan, vaan lukemiseni on aina jollain tasolla analyyttista, mutta popmusiikkiin sukellan aina silmät kiinni, pää edellä. Se on pelkkää tunnetta. Ehkä tämä johtuu siitä, että en itse soita mitään, enkä tunne musiikin teoriaa. Minulla ei ole edellytyksiä arvioida esityksen varsinaisia teknisiä ansioita, voin vain tarkkailla mitä popkappale tekee juuri minulle tietyssä tilassa ja hetkessä. Se on vapauttavaa. Se on aivan hurmaavaa. Rakastan tätä tunteellisuutta, jolla minun on pakko lähestyä popmusiikkia. Ehkä rakastan sitä niin paljon juuri tuon pakon takia. Soittotaidottomuuteni on rajoite, jota tarvitsen täydelliseen popkokemukseen.

Kirjallisuuden osalta viattomuus on menetetty akateemisten opintojen ja oman kirjoitusharrastuksen myötä. En tarkoita ettenkö nauttisi lukemisesta. Tietenkin nautin. Saadessani käsiini kirjan, jonka tajuan yhtäkkiä loistavaksi, tunnen iloa, joka saa minut poikkeuksetta nauramaan mielihyvästä. Niin kuin toki erityisen hyvän musiikinkin äärellä. Silti kirjallisuuskokemukseen liittyy ”ammatillinen” puoli: ajattelen, mikä on saanut kirjailijan kirjoittamaan juuri näin ja ennen kaikkea ajattelen myös voisinko itse kokeilla jotain samankaltaista. Hyvä kirja saa minut ajattelemaan kirjoittamista.

Kun luen, näen kirjoittajan työssään. Kun kuuntelen popmusiikkia, tahdon tanssia ja rakastella.

Musiikki voi innostaa kirjoittamaan, mutta yleisemmin kysymys on muusta. En esimerkiksi koskaan kuuntele musiikkia kirjoittaessani. En halua latistaa musiikkia taustaksi. Sen sijaan tarvitsen kyllä kirjoja kirjoittaakseni, päästäkseni vireeseen. Tarvitsen vahvistusta ajatukselle, että kirjoittaminen on mahdollista.

Asenteeni kirjallisuuteen on joskus piinallisenkin älyllinen, joten tarvitsen popmusiikkia tyydyttämään suurten tunteiden tarpeeni. Pop, suuri rakkauteni, on aina tunteiden asia.

Toisaalta taas minussa on kyllä aimo annos kulttuurintutkimuksellisesti suuntautunutta sosiologia ja ajattelen paljonkin popmusiikkia kulttuurisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä. Luen rocklehtiä ja lukiessani minulla on juuri tällainen tutkijan tutka päällä. Pop ei siis ole minulle pelkästään musiikkia jonka tekemisestä en ymmärrä mitään tai tunteikasta heittäytymistä vaan myös laajempi ilmiö, josta olen hyvin kiinnostunut.

Tässä mielessä olen kyllä kiinnostunut myös genrekirjallisuuksista, jopa fantasiasta. Tutkijahenkisenä tyyppinä minua tietenkin askarruttavat nämä alalajit ilmiöinä. Mutta minulla ei ole suhdetta niihin. Minun kanssani et saa aikaan keskustelua siitä, onko jokin teos mahdollisesti scifiä vai spefiä. Sen sijaan siitä voidaan kyllä väitellä, pitäisikö Low’n musiikkia kutsua slow coreksi, shoegazeksi, soft rockiksi vai ei miksikään näistä.

(Vastaus: ei miksikään näistä. Low edustaa radikaalia hiljaisuutta. Tähän asiaan palataan vielä.)

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.