Suuri kurpitsa

0

Nyt kaivellaan arkistoja.

Olen kirjoittanut seuraavan pikku tarinan 17-vuotiaana vuonna 2000. Opiskelin tuolloin Itä-Karjalan kansanopiston viestintä- ja ilmaisutaidon linjalla muun muassa luovaa kirjoittamista.

Jo silloin pidin kovasti Tenavat-sarjakuvasta, ja tämä kirjoitus onkin omistettu Charles M. Schulzin (1922–2000) muistolle.

En ole tehnyt tekstiin mitään muutoksia. Mieli teki kyllä (milloinkas pyhäinpäivää taas vietettiinkään…).

”Oli synkkä ja myrskyinen yö. Koirankopin katolla istui pieni valkoinen koira, tai ei ehkä pieni, ennemminkin keskikokoinen. Ja ei ehkä valkoinen, mieluumminkin beigenvärinen. Mutta koira kuitenkin. Sillä oli meneillään uusimman romaaninsa kirjoittaminen, tai ei romaanin, vaan novellin taikka sitten pakinan tai ihan vain joulukortin. Tuskin joulukortin, koska oli kesäkuu. Mutta kirjoittaminen kuitenkin.

Oli siis synkkä ja myrskyinen yö. No, ei nyt niin kovin synkkä eikä myrskyinen, mutta yö oli, leppeä kesäinen yö. Ja se koira kirjoitti vaan.

Siinä koirankopin vieressä oli talo. Iso, punainen talo. Tai ei ehkä iso, ennemminkin keskikokoinen. Ja ei ehkä punainen, mieluumminkin oranssi, hyvin tumma oranssi. Siinä talossa asui poika, pieni pyöreäpäinen poika. Tästä minä olen varma, poika siinä talossa asui. Poika eikä tyttö.

Sillä pojalla oli siellä talossa halloween-juhlat, ja paljon hauskoja kavereita, karkkeja ja kepposia. Tai ainakin siellä oli halloween ja kavereita ja kepposia, karkista en tiedä enkä kavereiden hauskuudesta. Oli ne kai ihan kivoja.

Ulkona koirankopin katolla, joka oli musta, siis se katto, istui edelleen se keskikokoinen beigenvärinen koira kirjoittamassa. Mutta sitten se kuuli meteliä kurpitsapellon suunnasta. Ajatteli jotta mikäs se siellä kuppelehtii. Se terästi katsettaan, siristi silmiään, lopulta kaivoi silmälasit esille ja jopas jotakin: pellosta nousi SUURI KURPITSA… tai ainakin hieman tavallista suurempi kurpitsa.

Siitä paikasta koira ryntäsi keskikokoisen tumman oranssin talon valkoiselle ovelle ja valkoisesta, joskin hieman likaantuneesta koiranluukusta sisään. Se alkoi ulista ja möykätä, koska ei osannut puhua, oikeastaan se halusi vain sanoa, että voisiko arvon herrasväki ystävällisesti kiinnittää huomionsa asumusta ympäröivästä mulloksesta kohoavaan joltisenkin groteskiin ilmestykseen.

Kyllähän pieni pyöreäpäinen poika ja ystävänsä tämän ymmärsivät. Ainakin yksi vielä pienempi, mutta ei niin pyöreäpäinen poika, joka kanniskeli ympäriinsä sellaista hassua riepua. Tämä poikahan oikein innostui, että nyt hänen unelmansa on käynyt toteen, nyt on Suuri Kurpitsa tullut häntä moikkaamaan. Ja eikös vain sännännyt ovesta, vai olisikohan innoissaan mennyt ihan ikkunasta, ulos moista ihmettä katsomaan.

Vaan eipä siellä mitään ollut. Keskikokoinen beigenvärinen koirakin ajatteli itsekseen, että ehkä se olikin se naapurin herra Schulz taas varkaissa siellä kurpitsapellossa. Niin sen täytyi olla, mietti koira ja painui unten maille koppiinsa, joka sivumennen sanoen oli punainen, vaikka katto olikin musta. Kesäisin harmillisen kuuma oli se koppi.”

Nyt isoisän viskipullosta on huvennut jo melkein puolet, ja häntä alkaa väsyttää. Toivotan hyvää yötä ja alan tehdä lähtöä.

Isoisä se jaksaa aina kertoa juttuja hyvästä kaveristaan Charles M. Schulzista. Olivat kuulemma Normandiassa samaan aikaan sotimassa.

Todellisuudessa isoisä oli kyllä Rukajärvellä, eikä hän ole Schulziakaan ikinä tavannut. Mutta hyviä juttuja kertoo.

JÄTÄ VASTAUS

Kommentointi edellyttää, että JavaScriptin suoritus selaimessa on sallittu.